keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Sille mitä rakastat, on aikaa





Istuin tänään toista kertaa kirkollamme järjestetyssä keskusteluillassa. Viime viikolla puhuttiin ilmastonmuutoksesta, tänään siitä, kuinka lapsemme ja nuoremme voivat pahoin. Molempien iltojen yläotsikkona oli "Mitä pitäisi tehdä?"

Pariskunta takanani pohti, verottiko joku tv-ohjelma osanottajia keskustelusarjan tilaisuuksista, kun tärkeät aiheet eivät enempää väkeä olleet saaneet liikkeelle. Mietin mikä telkkariohjelma päihittää oikeat keskustelut. Vieläpä tällaiset, joissa on alansa tutkijoita paikalla alustamassa ja lastenhoidon lisäksi vielä pullaa ja kahvia tarjolla. Minä kaipaisin ehkä enemmänkin tällaisia kokoontumisia, kohtaamisia. Istuin siellä salin laidalla ja kirjoin pikkuruista paitaa. Kuuntelin, tein muistiinpanoja, nyökyttelin, kyselinkin, mietin.

Mitä minä teen isona. Minulla on ihana ammatti, johon palata, vai keksiikö elämä jotakin muuta. Mitä kerron tästä ajasta. Miten elettiin, mitä tehtiin. Mitä muistan, mitä on tallessa. Menikö jokin oikein.

Minusta oli kai ihanaa olla pieni ja lapsi. Muistan lapsuuden hyvänä ajanjaksona. Ihan totta. Miten suuri onni ja voima se onkaan. Tämän päivän lapsilla täytyy olla oikeus ja mahdollisuus samaan. Minulla on osani hankkeessa hoidettavana. Kun vain aina tietäisin kuinka, mikä olisi viisainta.

Joskus esitelmää kuunnellessa käy niin, että jokin sivulause vangitsee pitkäksi aikaa huomiota. Kuten tuo, että ihmiset antavat aikaa sille, mitä rakastavat. Tajuammeko aina,että se on niin. Se mihin aikaamme käytämme, kertoo mitä tärkeänä pidämme.

***

Olen ruikuttanut maalisväsymyksestä niin paljon, että olen itsekin jo älynnyt kuinka tärkeää on virkistyä. Appelsiini maistuu ihanan pirteältä. Ja uimahallissa voi kuvitella olevansa kesän hyvää tekevässä lämmössä. Esikoiselle löytyi tänään kirpputorilta keltaiset farkut. Ja varaamani Huvilan hengessä kirja oli vihdoinkin kirjastoon saapunut.

Minun päiväni voi olla myös nyt. Lapset ovat tuntuneet, jos mahdollista, jälleen entistäkin ihanemmilta ja rakkaammilta. Välillä en ole uskoa, että tämä on totta, että saan olla heidän kanssa, he ovat minun lapsia. Katson heitä täältä äitiperspektiivistä ja heidän juttunsa ovat täynnä ihanaa lapsenomaista ehdottomuutta, vilpittömyyttä, rehellisyyttä. Silmänsä tulvivat suloisuutta, luottamusta, arvostusta, tuttuutta. Ja minä haluan nähdä heitä, kuulla heitä, olla heidän kanssaan, elää ja heittäytyä.

Illalla kömpiä miehen viereen ja kuiskata hyvää yötä. Taivas miten rakastan teitä kolmea. Ja niin paljon kuin pahaa onkin olemassa, on yhä myös hyvää, tärkeää ja kaunista. Ja aikaa, sille, mitä pitää rakkaana, myös huomenna.

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kaunis ja ajatuksia herättävä teksti. Kiitos siitä! Sinulla on ihana blogi. Käyn lueskelemassa säännöllisesti, mutta kommentointi on vain jäänyt...

Meillä lapsosista vanhempi täyttää viikonloppuna 4 ja pienempi kesällä 2. Kiva lukea ajatuksiasi lapsiperheen arjesta ja elämästä...on niin samat asiat pinnalla.

Ja kävin minäkin varaamassa tuon huvilan hengessä...onkin pitänyt se tehdä jo monta päivää. Kiitos siitäkin, kun virkistit muistiani. =)

Mukavaa päivää teille.

am

Anonyymi kirjoitti...

Kiva! :)

Joola kirjoitti...

Kiitos am viestistäsi. Välillä mietin, onko blogini apean, hiljaisen ja surullisen näköinen, kun kommentteja ei usein ole lainkaan tai vain muutama. Blogit kun kai yleensä ovat vuorovaikutteisia. Mutta seuraan minäkin monia blogeja, usein jälkiä jättämättä. Vaikka useamman kanssa tekisi mieli pysähtyä "jutustelemaan". Kaikkeen ei vain riitä... Keskustelut käydään muualla.

Hauskaa, meillähän on sitten melko samanikäiset lapset. Meidän kuopus täyttää kaksi marraskuussa. Esikoinen täytti neljä tammikuussa.

Pidin tänään ihanan Huvilan hengessä hetken. Join teetä, luin, taustalla rauhallista musiikkia. Esikoinen kerhossa, kuopus nukkui päivätorkkuja. Kirjan "esipuhe" oli puhutteleva. Siinä jopa puhuttiin ekologisuudesta ja ilmastonmuutoksesta:). Mutta sitten sisäsivuilla... En voi silti mitään vielä sille, että tällaisille kirjoja ottaisin mielelläni omaksi. Mutta kivaa, että on myös kirjasto ja meikäläinen varausjärjestelmä on kyllä loisto.

Kivasta kiitokset myös anonyymille.

violet kirjoitti...

Minä jäin kiinni kirjoituksesi kohtaan jossa sanot "Minusta oli kai ihanaa olla pieni ja lapsi. Muistan lapsuuden hyvänä ajanjaksona. Ihan totta."
Niin minäkin muistan. Niin minunkin lapsuuteni oli.
Välillä mietin onko muistini valikoiva vai onko minut aivopesty kun lapsuudessani ei tunnu olevan pilven pilveä.
Oli niin tai näin, saan siitä voimaa edelleen. Muistelen sitä tai paremminkin lapsuuteni on koko ajan mukanani.

Kunpa nämä kaksi poikaakin meillä voisivat myöhemmin...kuten äiti.

Liivia kirjoitti...

Sinulla on täällä tärkeitä juttuja, paljon hyvää pohdintaa.

Itse joudun jatkuvasti miettimään näitä kysymyksiä, jo työni puolesta, mutta myös vanhempana ja kansalaisena.
Vaikka monissa istunnoissa meitä ammattikasvattajia on kymmeniä läsnä, tuntuu usein siltä että lyön päätäni seinään.

En tahdo mitenkään teilata ammattikuntaa, mutta olen jotenkin kauhuissani, koska siellä on hämmästyttävän paljon "lepsua" ja laputsilmillä kulkevaa väkeä.
Eikä kukaan vieläkään usko, että meidän kunta tai kenen tahansa muun voi olla seuraava ikävän tapahtumapaikka. Ajatellaan yhä "ei täällä meillä".

Tänään viimeksi olen avannut suuni retkestä, joka suuntautuu mammuttimaisen uuden kauppakeskuksen avajaisiin. Siis opettajat haluavat viedä oppilaat sinne koulupäivänä. Oppilaiden kotitiedotteeseen on kirjoitettu "saa ottaa rahaa mukaan", sillä siellä on tarkoitus myös shoppailla.
Voi hyvää päivää , sanon minä. Sinne minäkin nyt luokkani kanssa joudun, sillä olin ainoa joka kyseenalaisti retkikohteen, ja sain myös ilonpilaajan maineen. Taas kerran.

Leda kirjoitti...

Kaunista luettavaa.
Youtube:sta löytyy paljon mielenkiintoisia videoita elämän filosofioista.. löydät ehkä vastauksia..

Laitan tähän osotteen missä puhutaan esim. arvoista

http://www.youtube.com/watch?v=KGdtELZ4KuM
( John Demartini )

Anonyymi kirjoitti...

Päinvastoin! Minusta kirjoituksesi ovat positiivisella tavalla niin voimakkaita, tunteikkaita ja syvällisiä, että lukijan kynnys kommentoida voi kasvaa. Itsekin olen ollut aikeissa kommentoida useasti aikaisemminkin, mutta sitten on tullut ajatus, että mitä nyt oikein osaisinkaan sinulle sanoa...

Kohteliastahan se olisi edes joskus jättää jälkiä visiiteistä, mutta kuten sanoit aika ei riitä kaikkeen. Ihastuttavia blogeja on paljon ja maailmakin pitäisi vielä vaipanvaihdon ohella pelastaa. =)

am toistamiseen

Joola kirjoitti...

Violet, olen paljon miettinyt ikä juttuja viime aikoina. Ehkä kommentoinkin tätä jo aiemmin. Yhtäkkiä olen jo niin vanha, etten muista ikääni. Ehkä se on saanut minut lopullisesti tajuamaan, että oli aikakausi "lapsuus". Ja joskus kutsun tätä nykyistä nuoruudeksi, vaikka nyt ajattelen sen varmaan olevan jo aikuisuutta.
Mutta minunkin on todella vaikea kaivella pilviä lapsuudesta. Se on valjennut todella. Miten se olikin niin ihana??? Ja toivon todella toki omille lapsille samaa. Mutta kuinka...

Liivia, e i v o i o l l a t o t t a ! Järkyttävää. Koulun kanssa shoppailuretkelle kauppakeskuksen avajaisiin. Miten hauskaa ja sitten kassien kanssa kikatellaan ja kerrankin ollaan samalla aaltopituudella oppilaiden kanssa tai nehän voivat kierrellä itse, ruokailla itse jossakin burgerikulmassa, mehän sitten käydään katsastamassa meikkiosastot ja putiikit ja kaiuttimista raikaa iloiset tarjouspuheet ja mainoshumpat ja kaikilla on hulvattoman huoleton ja kepeä olla! Huh. Jotain kummaa täytyy olla tapahtumassa tässä maailmassa. Vaikea kuvitella, että tämä tällaisena voi hamaan tappiin jatkua. Aivan kuin ei olisi muita retkikohteita. Tai voitaisi vaikka päivä sitten vain olla, opetussuunnitelmiin tuijottamatta. Jos on varaa lähteä kauppakeskukseen, olisi kai varaa taikoa luokkahuone päiväksi olohuoneeksi. Olla ja syödä pullaa. Jutella. Katsoa.
Kurjaa, että joudut tuntemaan olevasi ilonpilaaja. Blogistasi päätellen olet monen oikean ilon vaalija.
Tuollaiseenko minä joudun, jos palaan omaan työhöni. Ja kaikenlainen kasvatuskumppanuus ajattelu ja kotien kasvatusilmapiirin tukeminen. Kuinka voin olla kumppani ja tukea, jos ollaan aivan eri linjoilla...
Huh, että vielä saan olla kotona. Työ oli minulle tosi rakasta (oikeasti rakasta, ei raskasta) ennen lapsia. Mutta osaanko enää olla... En ole varma.

Tsemppiä retkelle.

Ja voisin jatkaa pidemmästikin. Mutta mutta... Lisää minulle niitä keskustelutilaisuuksia ja pitkää ikää, jotta ehtii jotakin ymmärtää ja olla mukana ja jutella ja...

Leda, kiitos. En ole youtubesta muutamaa musavideota kummmempaa juuri katsonutkaan. Tälle tädille yhä hiukan vierasta. Ja tavallaan tämä kysely on minusta nyt jo sinällään ihan kiinnostavaa, ei vastausten saaminen. Mutta jos tulee aikaa...

Anonyymi kirjoitti...

Tämä sinun blogi antaa minulle iloa ja valoa, ja voi nui sinun valokuvat, ihania, aitoja :) Olisi sitä itsellänikin paljon asiaa ja juttua mitä voisi kirjoittaa, ei vaan Muka ehi tähän kommenttilootaan niitä laitella.. Kiitos kuitenki sinulle kun jaat "palan" meidän kanssa.

Nelli

Elisa kirjoitti...

Minäkin muistan lapsuuden onnellisena aikakautena, ja aikana, jolloin sain olla lapsi.
Huomaan minäkin usein siihen palaavani ja tekeväni paljon vertailua tähän päivään.

Olen samaa mieltä:" Tämän päivän lapsilla täytyy olla oikeus ja mahdollisuus samaan. Minulla on osani hankkeessa hoidettavana. Kun vain aina tietäisin kuinka, mikä olisi viisainta."

Näitä minäkin pohdin. Meidän lapsillamme tulee olemaan erilainen lapsuus, koska maailma ympärillämme on muuttunut. Toivon, ettei kuitenkaan kovin paljon erilainen, että viattomuus, ilo säilyisivät ja - kiireettömyys.

Kiitos tästä!

Joola kirjoitti...

Nelli, ei se ole "muka" ajan puuteta. Ihan oikeasti ei aikaa voi riittää kaikkeen kirjoitteluun. Anteeksi, jos kuulostin ruikuttajalta:)

Minuakin mietityttää, miltä osin muuttunut maailma muuttaa lapsien oloja. Minkä verran voin itse olla luomassa puitteita...

Jatketaan pohdiskeluja.
Toivon kaikille lapsille ihanaa ja sopivan huoletonta lapsuutta!

Anonyymi kirjoitti...

Ihania pohdiskeluja täällä. Itsekin mietin, että vaikka joskus on raskasta olla kotiäiti, pidän silti jotenkin niin tärkeänä olla rakkaampieni kanssa joka päivä. En voisi vain oman ajan vuoksi pistää pieniä vielä hoitoon (1 ja 2 veet meillä)...vaikka monen onkin pakko esim. taloudellisista syistä. Tuntuu vain, että tämä aika menee niin nopeasti... ja lapseni ansaitsevat parasta, jos se vaan suinkin on mahdollista (enkä halua olla mikään Nina Mikkonen, en todellakaan!). Sinulla on ihana blogi ja odotan aina koska saan uutta luettavaa. Olet niin ihana äiti ja läsnä lapsillesi.

Ja Liivian mainitsema shoppailureissu - huh hulluutta!

Omakin lapsuuteni oli onnellinen:) Ehkä siksi asia on niin tärkeä..siis lasteni kanssa oleminen..mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman paljon.

Joola kirjoitti...

Ja eikö niin, että joskus se työssäkäyntikin olisi raskasta;). Minulta on hiljattain useasti kysytty, miksi olen kotona. a) Onko se niin kivaa b) Tiedänkö päiväkodeista liikaa. Ei ole yhtä vastausta. Olen iloinen, että toinen meistä vanhemmista voi olla kotona hoitamassa lapsia nyt, kun kuopuskin on vielä aika pieni. Esikoinen on jo yli neljä, hänelle löytäisin mielelläni kodin ulkopuolisenkin ryhmän, jossa leikkiä ja tutkia maailmaa. On hänellä mieluinen kerhonsa, mutta se on seurakunnan pitämä, kokoontuu vain kahdesti viikossa kolmeksi tunniksi. Hyvässä päiväkodissa on paljon hyviä puolia. Yksi niistä se, että kaikenlainen "puuhastelu" tapahtuu yhdessä paikassa, yksien ja samojen aikuisten ja lasten kanssa. Leikit, jumpat, muskarit, retket, askartelut, taiteilut, juttelut, ulkoilut... Välillä mietin kovastikin, että olisi ihanaa, jos mies olisi osan hoitovapaa-ajasta kotona ja minä töissä kodin ulkopuolella. Meillä tämä nykyinen käytäntö on vain tuntunut miehestä luontevalta ja koska minä viihdyn, nautin, olen odottanut tätä lapsesta saakka - olen antanut olla. Voi olla, että syytämme molemmat lopun ikää toisiamme tyyliin, minä riistin mieheltä mahdollisuuden koti-isyyteen... Toisaalta, voi olla, että miehellä on saumansa jossakin toisessa elämänvaiheessa. Hän on ollut yli 10 v samassa työpaikassa, hän voi ehkä ottaa vuorotteluvapaata, kun esikoinen aloittaa koulussa. Minä sitten painelen aamulla herätyskellon perässä töihin muualle, ja he täällä nautiskelevat elämästä kaikessa rauhassa...

Kirkolla käydyssä keskustelussa minua lämmitti ajatus siitä, että lapsillemme varmaankin tulee olo, että he ovat tärkeitä meille, kun olemme heidän kanssaan paljon, nauttien. Se tekee pienelle kasvavalle tosi hyvää tuntea, että merkitsee jolle kulle kovasti, on rakas ja tärkeä, rakkain ja tärkein.

Toki ei voi olettaa, että itse vain kellisi vaahtokarkeissa ja muu yhteiskunta maksaisi lapsiperheiden viulut. Kyllä joskus ja jonkun on jotakin töitä kodin ulkopuolellakin tehtävä, jotta maailmamme pysyisi pystyssä. Kannattanee kuitenkin miettiä mitä työtä ja minkä verran ja miten paljon rahaa mihinkin tarvitsee.

Ja niin totta minustakin, että tämä pikkulapsiaika vilahtaa vauhdilla. Toki jos lapsia olisi 13, tulisi oltua pidempään poissa työmarkkinoilta... Mutta saisi paljon muuta!

Onnea, voimia ja valoa kotiäitiarkeesi yksi ja kaksivuotiaasi kanssa. Ovat aarteita, anna heidän se kuulla ja kokea ja kas, heistä kasvaa suuria!

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin pidän blogistasi! Joskus välttelen sitä siksi, että otat niin rohkeasti esille asioita, jotka ovat itsellenikin ajankohtaisia ja hankalia, ja silloin voi sattua.. Tahdoin sanoa sitä, että kirjoitat koskettavasti ja aidosti, tekstisi ei ole aina helppoa kamaa. Ota tämä kohteliaisuutena.

Minun lapsuuteni ei ollut pelkkää ruusunpunaa. Tai olisi voinut olla jonkun muun silmissä: monta lasta, äiti aina kotona. Mutta jälkeenpäin olen kokenut lapsuuteni hankalana. Piti pärjätä, olla reipas, isompi kuin olikaan. Ja minä olin, ja minä pärjäsin!
Mutta osaltaan juuri lapsuusmuistoista johtuen haluan omille lapsilleni hyvän elämän, lapsuuden, jota muistellaan enimmäkseen ihanana.

Vaikka muistankin lapsuudestani hankalia asioita, muistan myös paljon hyvää: ihania sisaruksia, hyviä tuoksuja, onnistumisen kokemuksia. Onneksi elämä ei oikeasti ole mustaa ja valkoista!

-Anni, joka anonyyminä kommentoi silloin tällöin

Joola kirjoitti...

Kiitos Anni viestistä. Ihan totta saa olla kommentoimatta tai kommentoida anonyyminä.

Tärkeä pointti tuo, että ei saisi pitää liian isona ja reippaana, väkisin. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Eikä ulkopuolisen silmiin aina todellakaan ole uskominen. Eikä se, että on paljon tai vähän lapsia ja äiti kotona vielä mitään takaa. Mutta ihana, että sinullakin on positiivisia muistoja. Kai kaikilla, jotain mikä kantaa. Toivotaan niin!

Pellon pientareella kirjoitti...

Löysin vasta nyt blogisi, ja en malta olla lukematta sitä taaksepäin. Tulee itku silmään monessa kohtaa: ihanaa, että on tällaisia äitejä, koteja ja ajatuksia. Kirjoitat ihanasti, koskettavasti ja älykkäästi. Elämänälyä, tunneälyä, herkkyyttä. Itselläni ei ollut onnellinen lapsuus, enkä siitä juuri mitään muistakaan. Paitsi huutamista, riitelyä, pelkoa. Toki välillä oli mukaviakin hetkiä. Oikeastaan niitäkin, kyllä. Mietin tässä vain sitä, että kyllähän se näkyy ihmisessä, minkälainen lapsuus hänellä on ollut. Tässäkin kommentoi muutama blogisti joita seuraan ja jotka ovat mielestäni ihania, tasapainoisia ja onnellisen oloisia. Ja joilla oli hyvä lapsuus. Itse taidan olla monella tapaa rikkinäisempi, välillä miettii, että miksi siitä ei toivu niin kuin haluaisi, vaikka ikääkin jo on.

Tämä sinun blogisi on kauniissa arkisuudessaan, ajatuksissaan ja aidoissa tilannekuvissaan yksi hienoimpia mitä olen löytänyt. Ja mikä kaikista kaunein lahja ja kyky: nauttia tästä hetkestä ja siitä mitä nyt on. Rakastaa. Sen sinä selvästikin osaat. Kiitos.

Joola kirjoitti...

Pellon pientareella. Kiitos kauniista sanoista. Sinun kommenttisi olivat odottamassa, kun heräsin. Avoimina, rehellisinä. Ja nyt en ihan tiedä mitä sanoa. Kiitos luottamuksesta. Kiitos, ettei hehkuteta sitä, mikä ei ollut todellista. Helppohan minun on muistella mukavia, kun niin moni asia on mennyt hyvin. Muttei yhtäkään tulevaa päivääni ole vielä tiedossa. Minä niin haluaisin uskoa, että sinulla ja monilla kaltaisillasi on mahdollisuus voimaantua. Kerätä lapsuudesta voimaksi ne mukavat jutut. Tai jos koko aikakausi tuo vain takkoja, ehkä painaa se kokonaan taaksensa? Mitä lapsen soisi kokevan. Turvaa, huolettomuutta, leikkisyyttä, rakkautta... Jos niitä ei silloin saa kokea, niiden aika on aikuisena. Mutta vaikeaa sen täytyy olla, ja helppohan minun on sanoa. Mutta ainakin niin, ettei niistä tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Perusnautinnoista, aikuisena. Sellaisista, jotka tuovat hyvää, eivätkä ole muilta pois, eivät satuta. Jokainen ilonpilkahdus omassa elämässä on nautittavaksi ja voimaksi tarkoitettu. Rakennusaineeksi.

Pitää mennä. Toivon sinulle voimia. Ihan mahdottoman paljon! Perkules, oli lapsuus millainen tahansa, sinulla on oikeus olla onnellinen aikuinen. Kenelläkään aikuisella ei ole oikeutta riistää lapselta ehyttä aikuisuutta. Sitä kautta uskon, ettei myöskään mahdollisuutta. Ihmiseen on rakennettu sisään lukuisia mahdollisuuksia. Jos lapsuus on onnellinen, varmasti selviää helpommalla lopusta. Mutta jos alku on hankala, on lupa uskoa, että parempaa on tulossa. Ammattilaisten tai/ja muiden ihmisten kanssa rakennetaan sitä, mikä kotona jäi rakentumatta. Sillä ei mikään kotikaan suojaa kaikelta. Meitäkin on kolme sisarusta ja kaikilla ihan erilaiset tarinat ja muistot, jopa samoista vanhemmista...

Jatketaan. Hyvää vointia!

Pellon pientareella kirjoitti...

Kiitos Joola vastauksesta :). Onneksi nuorena pääsin muutamaksi vuodeksi psykoterapiaan, se oli hyvä asia. Myös psykodraama oli mielenkiintoinen kokemus.

Lapsi tarvitsee noiden mainitsemiesi lisäksi (toki sen tiedät, mutta kirjoitan tässä siitä) ehdotonta hyväksymistä, juuri sellaisena kuin on. Ei tekojensa ja saavutustensa kautta, vaan omana itsenään. Tarvitsee tukea ja sallimista kasvaa omaksi persoonalliseksi itsekseen, ei vanhempiensa toiveeksi tai kuvaksi. Tarvitsee luvan "epäonnistua" eli tehdä myös "virheitä" (mitä ne oikeastaan ovat?), että aina ei tarvitse olla täydellinen (jonkun muun tekemin kriteerein), "kympin tyttö". Jos ei lasta ole hyväksytty, ei lapsikaan osaa hyväksyä itseään, eikä sen kautta muita. Usein jää yksin. Tuossa ehkä minun juttuni tiivistettynä.

Tuo mainitsemasi juttu siitä, että aikuisena tämä lapsi sallisi itselleen iloa ja onnea, että se ei ole itsestäänselvää. Se pisti miettimään - niinhän se itseasiassa juuri on ollut! En ollut sitä ehkä tajunnut. Olen ollut kyllä hyvä tuhoamaan ja alentamaan, väheksymään itseäni monin tavoin.

Mutta alan nyt löytää iloa ja omaa tietäni, nyt tunnen sen vahvasti. Ja uskon, että on mahdollista voimaantua, kyllä vain! Yksi tuhansista keinoista on tällaiset positiiviset, kauniit blogit, jotka herkistävät sekä tuntemaan että pohtimaan. Myös katsomaan itseään: suljenko ihan itse pelon tai kokemattomuuden tai minkä tahansa vuoksi portteja uusiin, hyviin mahdollisuuksiin. Itsekin on muututtava ja kasvettava. Ja päästettävä irti menneestä.

Hyvää päivänjatkoa, ja toivottavasti en masenna sinua. Kaikki ihan hyvin juuri nyt :).

Joola kirjoitti...

Pellon pientareella. Tuo oli niin tärkeää mitä sanoit. Olen miettinyt eilisestä saakka, kun tuon luin, että tuo ehdoton hyväksyntä on tärkein lapsen tarpeista. Sen ilmentymiä ovat nuo minun luettelemani ja monet muut. Mutta siitä hetkestä, kun lapsi saapuu, hyväksyntä. Sellaisena kuin tulee, sellaisena kuin on.
Aamen.

Sitten jossakin vaiheessa, täytyy toki ohjeistaa, ettei ehdoin tahdoin lähde sallimaan hyväksymisen nimissä tuhoavaa käytöstä. Mutta sitä ihmistä, ei tarvitse tuomita silloinkaan, vaan tekoja.

Hyvä kuulla, että nyt ihan hyvin. En siis masentunut vaan sain itseasiassa taas uskoa.