kuusi

5

Tänään oli juhlaa aamulla ja illalla. Siinä välissä käytiin merenrannassa.

Poikkeuksellista, juhliminen oli minusta mukavaa, nautin jopa. Meidän asuista ja niiden juhlallisuusasteista voi olla montaa mieltä, mutta juhlien kunniaksi oli pesty hiukset, kylvetty, kammattu, lakattu kynsiä, pesty hampaita, silitetty paitoja ja housuja suurella juhlavalmistelumoodilla. Kivaa, tällä kertaa. Usein kekkeröinti on minulle vaikeaa, syihin en jaksa nyt paneutua.

Tänään sain sparrata ensimmäisiä omia itsenäisyyspäiväjuhliaan jännittävää esikoista ja myöhemmin syödä juhlallista valmiiksi valmistettua illallista, kuunnella liikuttavia puheita. Katsella, kuinka lapsilla oli niin kivaa omalla joukolla.

Huomenna, kun pääsen kotiin myyjäisistä, puetaan varmaan verkkarit ja huokaistaan naksujen kera selviytyneemme touhotuksesta. Linnanjuhlat, ehkä, telkkarista. Mutten enää niistäkään niin perusta. Vaikka vapaahkossa maassa onkin ilo asua. Hyvä Suomi, nyt kasaamaan myyjäiskapistuksia...

4

Oi olisivatpa ne kaikki minun, ja valmiita. Olisi ihana antaa ne pojille leikkeihin. Mutta eivät ole. Tulevat myyntiin Eettisille joulumarkkinoille.

3

2

En lupaa mitään, eikä tehtäviäkään... Pidän joulukalentereista. Olen pitkään pitänyt, ehkä aina. Viime vuonna tein blogiini joulukalenteria. On hauskaa yrittää samaa tänä vuonna. Joka päivä koneelle pala ja numero vielä mukana. Eilen oli sellainen päivä, ettei irronnut yhtäkään sanaa. Olin jotenkin tyhjäkäynnillä vaikka moottori oli kyllä aamusta yöhön saakka päällä. Siksi kai ihan paikallaan, että eilisen kuvissa näkyy keskeneräisiä projekteja.

Mielenkiintoista mitkä muistot jäävät mieleen tallentamattakin. Ja mitä taltioimisen avullakin. Viime joulukuussa vauva oli kuukauden ikäinen. Ajanjakso on joksenkin yhtä päivien ja öiden soljuvaa ketjua, sumua, ehkä jopa - no puuroa, muistoissa. Ennätettiin kai kerran päivässä käydä ulkona, muistelen. Ja vauva oli menninkäinen, tyytyväinen sellainen. Kävi nukkumaan kolmen aikaan yöllä. Kantelin häntä jo sylissä tuosta vain, kulki mukana kun leikin ja luin esikoisen kanssa. Imetin siellä täällä. Pieni tonttu toljanterini, ei sellainen lainkaan kuin se tv-sarjan sankari, sieltä vain tullut nimi.
***
Tänään itkin taas kovasti äkisti. Miten päivä taas lähti liikkeelle niin tahmeasti. Ja sitten yhtäkkiä jysähti, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Juuri selitin esikoiselle, että jos katsoo kymmenen kertaa Ellan ja Aleksin Yöjuna Rovaniemelle, ei enää ehdi leikkiä avaruutta. Ja sitten itselle, että jos ei pistä ajoissa töpinäksi, jää näkemättä kummitytön juhlatanssi. Iäksi. Ja se itketti. Kun minua on jäänyt harmittamaan se, ettei mummini ollut vanhojentanssejani katsomassa. Koskaan ei tullut tilaisuutta paikata. Ja nyt minä missasin nämä neljäsluokkalaisen kikapoot ja valssit. Olen ennenkin julistanut, että se "päivääkään en vaihtaisi" on niin huiputusta. Minä ainakin tekisin ihan pari juttua eri tavalla.

Loppupäivästä tuli kuitenkin ihan mukava. Kun työt, eli perunapussien kiikutus pakkaajille oli hoidettu, ajelimme ratikalla kaupunkiin. Ja Mokoonhan me sitten joulukuun alun kunniaksi mentiin. Oi siellä on ihana kahvitella poikien kanssa. Alkukuussa, kun ei vielä olla köyhiä eikä kipeitä. Tilaan suolaista ja makeaa ja istutaan toista tuntia. Imen inspiraatiota ja hymyilen koko kotimatkan, vaikka vettä tulee ja otsikossa luvataan koko joulukuulle vain vuorokauden tuntien verran aurinkoa. Eikä mitään mainintaa lumesta...

1

Liian kauan laulamatta

Haikeus, ettei ole enää kuvien lunta. Mutta onneksi on paljon muuta. Ihan hurjan paljon.

Olen pyöritellyt montaa ajatusta viikonloppuna ja loppuviikolla. Kuten sitä, että unelmien toteutuminen vapauttaa uutta energiaa, antaa voimaa. Miten muuten selittäisin sen, että jaksan muutakin kuin suoriutua ja selviytyä aamusta iltaan. Olen saanut sen, mistä pienenä haaveilin. Mieheni ja pienet poikani ovat tehneet minusta vaimon ja äidin.

Ei kaikki valmista ole. Unelmoin yhä, onnellisesta vanhuudesta. Mutten ole mitään saamaani kaivannut vielä yhtä kauaa, kuin perhettä, joka on nyt tässä. Ja koska on, huomaan tekeväni rohkeammin uusia asioita. Ajattelevani enemmän, myös muita.

Viikonloppuna tin ti di dinti, tin tin ti dinti, päässä soi biisi. Vartiaisen, sillä Elisa blogistaan ohjasi sinne. Olen niin ulkona artisteista. Laulan Missä on peukaloa ja Kilisikö jossain tiukua ja Jumalankämmentä ja erilaisia Hyvän yön lauluja... Mutten tiedä mitään näistä Jipuista ja muista popeista, joita soitellaan listoilla. Vaikka joskus tiesin juuri sellaisista. Ja tanssin pikkujouluissa ja siellä, missä nyt korjataan tulipalon jälkiä. Ja kavereiden häissä ja pikku yksiössä.

Keksin tietokoneelta lastfm ohjelmiston, joka soittaa haluamani kaltaisia artisteja. Yhtäkkiä minä itken jotakin Kaija Koota. Kuinka kauniita sanoja. Miksi kenenkään äidin lapsen täytyy kuolla, miksi kenenkään veljen, läheisen, rakkaan. Miten lohdutonta sen täytyy olla. Ei maailman suurimmista menetyksistä voi toipua, ei tarvitse luopua. Elämä saa jatkua, sillä menneet ovat sen arvoisia. Jatkavat heissä, jotka muistavat, välittävät, rakastavat. Taivas on aivan hyljätyille, yksinäisille, muille jää paikka rakkaiden luokse.

Pitäisi laulaa enemmän, muutakin kuin lastenlauluja.

Tänään painoimme perunaleimasimilla pusseja Eettisille joulumarkkinoille, jotka pidetään ensi viikonloppuna Vanhalla. Lyhyesti nukutun yön jälkeen - kiitos hyvästä seurasta. Kun mies on illalla joskus kaupungilla, haluaisin siivota kodin. Laittaa sievät vaatteet ja olla eteisessä vastassa kauniina, kun palaa reissusta. Mutta ei se enää juuri koskaan ole sellaista. Mutta ehkä niitä kertoja vielä on luvassa, nyt mennään verkkareilla. Oli myös ihanan epätodellista istua sohvannurkassa tovi torkkuneena, kun muilla pohjia ja itsellä limpparia. Tarttuu hiprakka ja haluaisin samantien jutella juuri yhtä helmeillen polveillen, kuin muut, aamuun saakka. Onpa kaunis päivä!

Huomenna alkaa joulukuu. Ihanaa. Olen valmiina, tulkoon tunnelma. Vaikka juuri tuollaisia aamuja, tuntemuksia, kuin viime keskiviikkona, kuvissa. Missä muualla olisinkaan voinut haluta olla.

Lumen lumoissa

En yhtään harmistuisi, jos saisin jokaisena talviaamuna herätä lumiseen maisemaan. Eilen pyrytti, tänään kaikki oli muuttunut taas niin kauniiksi. Minusta tulee ihastuksesta huokaileva. Muistan taas yhden lempikulmani kodissa. Eteisessä olisi sopiva paikka vaikka nojatuolilla. Siitä näkee kotimme metsäisimmän ikkunan. Juuri silloin, kun vaikka on pukemassa jotakuta venkoilevaa lasta. Puut ovat siinä kuin ovat aina olleet ja hiljalleen sataa hiutaleita. Katsokaa pojat miten kaunista. Ei tässä voi muuta kuin kuiskia. Näyttää ihan sadulta.

Kuopus ei pelännyt lunta ei harmistunut, vaikka oli siinä naamallansa useita kertoja. Isilleenkin oli illalla näyttänyt, kuinka valkoista voi popsia. Kun isi kerran sanoi, että mennään syömään...

Muutama kiukkusana pääsi aamulla, minulta. Kun suuntasimme hankeen suksien, pulkkien ja lumilapioiden kera. Tai siis emme vain hankeen vaan lähdimme muka vastaan ulkoiluseuraamme. Mutta suksestahan sitten irtosi joku ruuvi eikä vauvasta ollutkaan hauska istua pulkassa makuupussissa, vaan kävellähän sitä piti, viis siitä, ettei jalkakäytävää erottanut autokadusta. Onneksi tuli älyttyä ottaa timeoutti. Muistuttaa, että riittää vähän vähempikin ja saa edelleen nauttiakin. Vietiin osa kapistuksista sisällekin ja otettiin avuksi vaunutkin.

Kun päiväunet maistuvat kuin unelma. Että kantorepusta rattaisiin siirtyminen onnistuu, ja parvekkeella nukkuu valohavujen tuikkeessa, sillä aikaa, kun äiti laitta ruokia, sytyttää kynttilöitä ja laittaa joulumusiikkia. Seurustelee muiden kanssa. Eikö silloin kuulu iloita, tuntea sisällä ihanat huokaukset ja kuplinnat ja rauha. Oli niin ihana päivä, etten olisi millään raaskinut lähteä luennolle. Omieni luota, ihanimpien. Vielä kun näyttivät niin hauskoilta, stigan kyydissä, kun vedin isiään vastaan metrolle. Luovutin aarteemme miehelle.

Ihana tulla illalla kotiin. Vielä oli maassa lunta. Tänään muistin taas, kuinka paljon lumi tuo valoa. Kuinka hanki hiljentää melua. Älä ihan vielä sula. Haluaisimme vielä nauttia sinusta.

Irjalle ja Otolle

En ehdi lukemaan lehtiä niin usein, kuin sivistyksen ylläpito vaatisi. Selailen joskus viikonloppuna, kun silloin lehti kerran tulee ovesta. Tänään tärähdytti uutinen avioparista, joka on ollut naimisissa 63 vuotta. Helsingin kaupunki on ystävällisesti sijoittanut heidät eri vanhainkoteihin. Kiitos tyttäriensä, he ovat sentään tavanneet viikottain. Pöyristyttävää ja surullista, siis ei tämä lastensa toiminta, vaan se, kuinka säädökset voivat tehdä yksittäisten ihmisten elämäntarinoista apeampia. Heillä on erilaiset diagnoosit, mutta eikö toivomuksen yhteisestä asumisesta elämän loppuun saakka täytyisi mennä aika monen järjestelyhankaluuden edelle? Eivät he yhteistä linnaa meterenrannasta palveluskuntineen toivo. Eivät edes, että saisivat olla kotona. Yhteistä huonetta, samasta palvelutalosta.

Joku muukin taisi saada teen väärään kurkkuun luettuaan juttua. Kuulin sympatiatoiminnasta ensi perjantaina. Kustaankartanon vanhainkodilla(Kivalterintie 16/Oltermannintie 32, 00620 Helsinki ), K-talon edustalla on tulevana perjantaina 28.12. klo 18-19 postilaatikko, jonne voi käydä tipauttamassa postikortin sekä Irjalle että Otolle, mutta myös Kaupunginhallitukselle. Korteissa voi toivottaa pariskunnalle onnellista joulua ja virastolle viisautta vanhustenhuoltoa koskevissa asioissa. Paikalle voi lahjakoppaan tuoda myös jouluista syötävää, jotka lahjoitetaan talon asukkaille jaettavaksi. (Hygieniasyistä huoneenlämpöäkestäviä, avaamattomissa kaupanpakkauksissa, ei valitettavasti kotileivonnaisia. )
Paikalle toivotaan eri-ikäisiä pariskuntia, jotka haaveilevat Irjan ja Oton tapaan yhteisestä vanhuudesta. Ja saa muitakin tulla.

Saa nähdä saanko oman kultani mukaan. No lapset saavat ainakin tulla, hekin pääsevät helpommalla, jos heillä on tulevaisuudessa yksi osoite, jossa vierailla...

Ps. Sanaa tapahtumasta saa levittää...

Äidillä on paikka kotonakin

Silloin kun pää on niin täynnä ajatuksia, se saattaakin tuntua aivan tyhjältä. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ei tiedä mihin ryhtyä. Silloin, kun voisi ajatella vaikka miten suuria tai pieniä, huomaa, ettei ajattele juuri mitään mainitsemisen arvoista.

Tapasin vajaa viikko sitten Risto Isomäen. Kirjoittanut paljon ilmastonmuutoksesta. Optimistisempi kuin Linkola. Tarkoitus oli etsiä kanavaa tehdä omaa osaansa. Mutta tapaamisesta jäi hämmennys. Ehkä siksi, että tilaisuuteen ilmaantui yksi vieras aivan humalassa. Mutta myös siksi, että mietin mihin riittää aika, minkälaisen projektin luomiseen riittäisi rahkeita, kun itse hankkeisiin osallistuminenkin aina syö aikoja.

Ja äitiä tarvitaan myös kotona. Ja äiti tarvitsee rakkaitansa. Kuopuksellani on valtava kehityspyrähdys päällä. Sitä alan jo niellä, ettei hän ole enää vauva. Muut ovat ympärillä raskaana, muilla on vastasyntyneitä tai pieniä, jotka maistelevat ensimmäisiä kiinteitä. Ei enää meillä. Meillä on kaksi lasta. Kommunikointi on ottanut aivan uusia muotoja. Yksivuotias maistelee sanoja. Kaksoiskonsonantit ovat suosikkeja. Elehtii käsillä. Aivan mieletöntä katsella. Poskihampaita on puhjennut ja yöuni jälleen rauhoittunut. Veljesten yhteispeli on yhä väliin raisua, mutta en ole heittänyt toivoa. He kikattavat usein, riehuvat, juoksevat olohuone-keittiö ympyrää ja vain toisella on nokkahuilu suussa. Kuopus on kiinnostunut kaikesta, mitä esikoinen tekee ja osaa taitavasti matkia. Heitä on ihana seurata. Välillä tuntuu, etten malttaisi olla sekunttiakaan poissa.

Ja kuitenkin olen ollut, jopa useita. Tänään puistossamme oli illalla keskustelutilaisuus geenimuunnellusta viljelystä. GMO-vapaa Suomi kampanja-aktiivi kertoi ja innosti. Jos Isomaki jätti hiukan hiljaiseksi, tähän pystyi tarttumaan heti. 6.-7.12. Vanhalla ylioppilastalolla on Eettiset joulumarkkinat. Lupasin olla valmisteluissa ja paikanpäälläkin pikkuisen mukana.

Kun sitten kipitin kotiin, oli vain niin ihana olla omien luona. Katsoa, jutella, kuunnella. Miltei kolme tuntia poissa, on minulle jo pitkä aika. Pian he ovat isoja. Ja minun on pala palalta annettava muiden tulla, olla. Nyt paras on tässä, lähellä.

Kotityöt, kuka ne hoitaa, jos äiti haalii liikaa muuta ja valvoo yöt. Ostin kirppikseltä Pemmikaanin (Anu Harkki) imetyspaidan, jossa lukee edessä Äitivoimaa. Sitä on ihana pitää päällä. Kaikilla halukkailla äideillä pitäisi olla vaate samaisella tekstillä. Saan siitä paljon virtaa. Tunnen myös olevani osa suurempaa porukkaa. Siellä ne muutkin äidit jaksaa, äitiydestä saa kosolti energiaa.

Mietin kyllä kovasti kuka pitää huolta odottavista äideistä, siis heistä, jotka odottavat lasta ulkomaasta. Aivan liian pitkiä aikoja, tietämättä lainkaan milloin on todellisen juhlan ja helpotuksen aika. Milloin oman lapsen saa syliin. Kunpa he tuntisivat jo olevansa osa ketjua. Synnytyskokemukset ja raskaudet ovat naisten inttijuttuja, liian vähän yhä puhutaan adoptiosta.

Pitäisi nukkua. Huomennakin on näitä ajatuksia, jotka tarvitsevat välillä lepoa.

Muistutan itseäni: Pienesti vain. Omassa osassa on kullakin kylliksi kannattelemista. Pieni voi olla kaunista, varsinkin jos se on äiti, isi ja kaksi lasta. Kaikkea en jaksa, osallistun vaikka vain pienestikin johonkin, mutta niin hyvin, että saan siitä elämiseeni lisäarvoa. Tärkeitä asioita on puolustettava, muttei millä tahansa hinnalla. Kaikkinensa elämä on opettelua, haetaan sitä tasapainoa. Välillä ennätän hymyillä sille viisitoistavuotiaalle itselleni menneisyyteen, että näetkö nyt, en kuopannut ihanteitani. Kerran muistan katsoneeni peiliinkin niin, että ajattelin olevani ihan kauniskin. Minulla oli isin tai äidin vanhat farkut, siniset puukengät kirpputorilta, kangaskassi maailmankaupasta ja Greenpeacen No time to waste -paita.

Ei yhäkään ole aikaa hukattavaksi. Maailmassa riittää kullekin palaa pelastettavaksi. Ja sitten on vielä muuta tärkeää ja rakasta. Kuten minulla tämä perhe, mies ja kaksi poikalasta.

Vaiheita

Joskus huomaan huokaisevani, että meillä on nyt tällainen vaihe. Kun kiiruhdamme kerhoon tai emme hätäile, kuitenkin aamussa sinne menemme. Esikoisen kerhoaamut rytmittämässä viikkoa. Kävelemme kerholta pois kuopuksen kanssa. Meidän kahdenkeskinen oma aika. Nyt on tällaista. Pienenhetken. Sitten tulee muuta.

Entä illat. Jos en nukahdakkaan sinne pienten unen tuhinaan, punaisen unilampun valaistessa pikkuisen, pimeää. Kuopus herää, itkee, odottaa vierelleen, kunnes saa taas unenpäästä kiinni. Vaihe. Ja yksivuotiaalla muitakin, kausia. Oma tahto puskee veturin lailla, ja kiukuttaa hirmuisasti jos ei saa sitä junaa tai kaivuria tai kännykkää tai mikä nyt onkaan jollakin toisella tai muuten ei niin sallittua.

Sitten on ollut sellaisia pidempiä hyvin toisenlaisia vaiheita. Viikonloppuna sain hetken siivota yksin. Kuopus nukkui parvekkeella ja mies oli esikoisen kanssa kaupoilla. Kuuntelin vanhaa musiikkia ja muistelin menneiltä mukavia. Mietin ketä suutelin viimeksi, ennen kuin tapasin mieheni. Mihinkään en nykyistäni vaihtaisi, mutta eivät ne huonoja suukkoja olleet, ei tarvitse harmitella, niitäkään jaksoja.

Mutta entä jos vaiheet jäävät kesken. Jos täytyy lähteä äkisti. Kuulin perheestä, jossa monta pientä lasta ja isä on sairas parantumattomasti. Kuinka auttaisi, mikä koskaan lohduttaisi.

Ulkona myrskyää, meillä on lämmin koti. Käperryimme esikoisen kanssa taas ihan vieretyksin ennen unta. Kiitos kun saan olla sinun ja pikkuvelin äiti ja isin vaimo. Sinä kiitit takaisin, että olen äitisi. Kuinka itketti.
Antaa tulla vaan, vaiheita. Kunhan saamme pysyä elossa. Tänään olin kiukkuisellakin päällä, mutta miksi sitä enää muistelisi. Moni muu asia on päivän lopussa tärkeämpi, kuten se, että tässä ja nyt minulla on onneni.

Mikä ikinä onkaan sinun vaiheesi, voimia toivon, ja rauhaa ja rakkautta.

Iltaisin äiti nukahtaa

Joutuu rykimään kurkkuaan, kun on ollut pitkään hiljaa. Naputtelemaan hitaasti ja takellellen, kun edellisestä päiviyksestä on aikaa. Tänä iltana minä kyllä kirjoitan, mietin, ja tiedän miettineeni näin jo ties kuinka monta kertaa. Kun se ilta sitten tulee, menen nukuttamaan poikia. Leun satua, peittelen, imetän, juttelen, luettelemme hyvät yöt sukulaisille ja ystäville, laulelen. Sitten herään. Yö on taas tullut. Ihan hiljaista ja pimeää jo, mieskin nukkuu. Imetän pienen, joka minut herättikin, ja jatkamme näin aamuun. En sitten kirjoittanutkaan.

On tapahtunut paljon, tietenkin. Mitä hämmästyttävää on siinä, että yhdestä päivästä voi kirjoittaa monisatasivuisen klassikkoromaanin. Siis en minä, mutta joku. Sillä kyllä ainesta on. Ja jos lähtökohtaisesti haluaisi tallentaa mahdollisimman paljon ohikiitävyydestä, voi, näinä päivinä olisin tahtonut yhtäaikaisesti istua naputtamassa ja elää täysillä samalla.

Kuopukseni kultaiseni on täyttänyt vuoden. Olemme juhlineet syntymäpäiviään. Vielä tulee se hetki, kun istun valokuvakirjan kanssa sohvannurkassa ja istun ja itken vaan. Kuinka suurta on saada juhlia omaa lasta, sitä, että hän on olemassa. Tosi suurta, voin kertoa. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää - siis täytyy mennä läpi...

Puistomme! Siellä on aloitettu remontti. Voimmeko uskoa. Äänestin kyllä kunnallisvaaleissa ja minusta myrskyisenä vaalipäivänä oli suurta kansalaisoikeuksien toteuttamisen tuntua ilmassa. Mutta nimilistat, niihin uskon nyt jopa vielä kovemmin. Olisiko puisto pelastunut näin ilman vetoomustamme? Ehkäpä, mutta oi siskot ja veljet kuinka hyvä maku tästä tempauksesta jäikään. Ja toistaisesksi remonttia tehdään niin, että puisto on samanaikaisesti toiminnassa. Eli tervetuloa, ei ole Omenamäki suljettuna.


Marraskuu... Minusta olisi mukavampaa, jos nuo värikkäät lehdet eivän olisi pudonneet kokonaan. Onneksi ehdimme ison pinon prässäämään. Harmaan ja keltaisen yhdistelmä näytti niin monena päivänä niin hienolta, tuolla ulkona. Piristävältä. Mutta minulle on annettu kuopus, marraslapsena, jotta muistaisin, että kaikessa harmaudessakin voi kyteä niin paljon voimaa ja kauneutta. Hän on ihana ja hänen päiväänsä oli ilo juhlia, marraskuussa.

Juhlimme myös Kurpitsajuhlaa, puistossa. Onneksi tuollaisella kotimaisella nimellä. Kurpitsaherkkuja ja lyhtykin. Ja minä tein pojille rooliasut vihdoinkin. Ties mistä saakka olen haaveillut, että leikkeihin eläinpäähineitä ja lääkärintakkeja ja korkokenkiä ja kravaatteja... Esikoinen innostuin lauluhetken kummituslinnalaulusta, ja tahtoi olla nahkasiipilepakko. Minulla oli säkillinen Marimekon raitatrikoota. Ja nyt minulla on kaksi suloista raitalepakkoa. He ovat ihanan näköisiä häärätessään siivissään täällä kotona. Olen myyty. Kyllä kannatti valvoa öitä ompelukoneen äärellä. Leikata kaavoja metrossa.


Kuopus sai yksivuotislahjaksi isinkoostaman kokoelmalevyn, pähkinöitä ja nukketeatteriesityksen, ihan niinkuin esikoinenkin aikoinaan. Tanssii, kun musiikki soi. Kyllä se veronpalautus taitaa videokameraan mennä? Kuinka tuota voi muuten muistaa, selostaa. Pähkinät olivat herkkua, eikä onneksi ilmaantunut Pyhäinpäivään mitään reaktiota. Nukketeatterissa tapitti tarkkana, kallistui eteenpäin kuuntelemaan ja peikoille jotakin meinasi myös sanoa. En uskaltanut liikaa häneen päin katsoa. Jotten puhkeaisi itkuun tai jottei keksisi marssia syliini. Vaikka marssikin sitten, kun olin laulanut Peikkoäidin kehtolaulun ja sanonut senpituinense. Ihana kulta, suukkoja, äiti rakastaa juuri sinua. Juuri tuollaista ainutlaatuista omaa hömppää. On niin iso ilo saada tutustua.

Että tulkoon joulu. Mistä tuokin nyt tuohon tuli. Ehkä siitä, että syyssynttärit on nyt juhlittu ja viides vuodenaika tekee tuloaan. Pää niin täynnä ajatuksia ja elämää ja toteuttettavia juttuja ja kiitoksia ja kuitenkin ihan yllättävän hallittua tuolla mielirintamalla. Enkä nyt siis tarkoita vain joulua, vaan tätä vaihetta vuodesta. Haluan elää juuri tätä minun elämää nyt, olen niin sisässä siinä, etten ennätä haikailla muuta. Ja kun on saanut jotain näkyvää valmiiksi - juhlaa, lepakkopukua ja nukketeatteria - on ihanaa ottaa listalle kirjojenlukua, lehtien selailua.

Hyvää marraskuuta. Hyvä marraskuu, anteeksi kun aina ruikutan värittömyydestäsi. Sinullakin on paikkasi. On ihan varmasti.

Ja nyt tulee sitten taas se uni, kunhan maltan...

Arkiunia

Kai sekin kannattaa kirjoittaa, että on ollut hyvä olla. Että olen istunut sohvalla miehen kainalossa ja miettinyt mikä kaikki on hyvin. Ja minkä kaiken mieli välillä tuntuu kestävän. Ja unelmat ja todellisuus ovat hetkittäin tasapainossa. Ei haaveile turhasta, on kiinni arjessa, ja nauttii juuri tästä tunteesta.

Pieni univajekin voi olla hyvästä. Pääsen välillä syvärentoutuneenoloiseen tilaan päivällä, kun vähän väsyttää. Hymyilyttää, ja tuntuu vähän kuin ihastuneena. Kun kaikki leijuu ympärillä kutkuttavan valoisana. Kylpee rakkaudessa.

Tämäkin syysviikko oli ihana. Touhukas ja monisyinen, mutta jaksoin myös olla... Armollinen? Kun on löytynyt kanavia toteuttaa itselle tärkeitä hankkeita, moni mieltä myllertänyt ajatus onkin pysynyt paremmin aisoissa. Olen kai ryhtynyt toteuttamaan miehen pähkäilyn tilalle suosittelemaa "veden hakua kaivosta".

Ensi viikolle annan itselleni läksyn. Annan esikoisen kiukuta. Annan kaikkien hänen negatiivisten narinoidensa tulla, ei toivotun käyttäytymisensäkin purkautua. Puutun siihen, toki, mutten viesti, ettei mitään paha saisi olla. Äiti kestää kyllä, ettei aina näy aurinkoa.

Sillä minusta tuntuu, että minulla on vielä paljon oppimista, monessa asiassa. Äitiys on jatkuvaa kasvua, niin paljon kuin sitä haluaisikin heti alusta saakka valmis olla. Pojat teidän täytyy vain kestää se, ettei täydellistä vanhemmuutta ole olemassa. Anteeksi, jos teen huonosti. Yritän parhaani, aina kulloisilla taidoillani. Ja toivon, että lapsuudesta kuitenkin jäisi hyviä muistoja päälimmäiseksi.
***

Kuvat taas puistolta, siis siltä, joka meinataan sulkea. Kauniina syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja leikimme lehdillä. Vetoomuksemme Leikkipuisto Omenamäen puolesta voi käydä allekirjoittamassa Vuotalon aulassa. Jos joku vaikka sattuisi olemaan kulmilla...

Kauneinta laulua

Illoiksi on ollut puuhaa. Koneelta löytyi 5000 kuvaa. Hiukan liian suuri pino tilattavaksi. Olen katsellut ja poistellut. Nautiskellut, ihmetellyt, muistellut. Lopputalvesta tähän syksyyn. Aika monta väläystä per päivä. Oi ihmeellinen digikuvauksen aika. Rajataan hetkeksi tovi asiaa, räps. Auttaa paremmin muistamaan.

Silti on paljon, mitä ei tule kuvattua, taltioitua. Silti muistettua.
Kuten esikoisen aamulaulu, johon sain herätä viikko sitten sunnuntaiaamuna. Uuneen tulvi jotakin uutta ja ihanaa. Ennenkokematontakin. Poika ei ole ollut lauleskelija. Tai on hän esittänyt rokkibiisiä "Däu däu, däu däu...Sade ropisiee, vesi lotisee... Däu, däu, däu däu... Sateessa heppa laukkaaaaaa!" Mutta se on aikamoista räimettä.

Sunnuntaiaamuna hän lauloi Jumalankämmentä. Kerho... Hiukan omin sanoin ja sävelin. Mutta voiko olla jotain niin heleätä.

***

Toinen musiikkiaiheinen tuokiokuva. Kuopus varasti cd-levyn hyllyltä ja tutki aarrettaan salassa kaikessa rauhassa. Ja kun sitten hänet havaittiin, pinkaisi karkuun! Ja nauroi. On suloista katseltavaa, kun yksivuotias pinkoo kaikkivoipana voittajana.

Voi pojat kuinka teitä rakastankaan. Olette tosi ihania.