Esikoisen koulu alkoi tänään, kuopuksen huomenna. Luulen tuntevani äärilaitoja. Oli ihana saattaa vanhimmaiseni luokkaan. Tuttuja kasvoja, luokkakaverit. Tuttuja vanhempia, vaihdettiin kesäkuulumisia. Vertailin vanhanaikaista kännykkääni jopa, yhden isän kanssa. Kaikilla ei vielä, älypuhelimia. Huomenna kaikki on uutta. Ja pitäisi tajuta, että nuorimmaisenikin on jo koululainen. Olen maistellut asiaa jo koko kesän. Se hymyilyttää minua, toistaiseksi. Ihan varmasti menee vielä itkuksi. Sinne se pikkulapsiaika mennä hujahti.
Olin tyytyväinen, kun aamulla taivas oli pilvessä. Ja kaupungilla jo satoi. Kolme viikkoa aurinko paistoi yhtäjaksoisesti. No oli siellä ehkä joku ukkonen välissä, mutta käytännössä. Puin Kööpenhaminassa hellemekon ylleni ja siitä tuli tämän kesän luottovaate. Jos illalla pesi, ehti hyvin aamuksi kuivaksi. Iloitsin, että sillä tarkeni. Tuntui, että kaikissa muissa vaatteissa tulisi silmitön hiki. Joutaisin syksymmällä taas kaivelemaan vaatekaappia. Pikku hiljaa nyt on jo se aika.
Poikien tukat ja kynnet on leikattu. Reput tarkistettu ja penaalien kynät teroitettu. Tuntuu, että kesään on mahtunut hirveästi. Ei, IHANASTI.
***
Olin poikien kanssa Suomessa lomailleen ystäväni seurassa Hämeenlinnassa. Kävimme Hippalot lastenkulttuurifestivaaleilla katuteatteria katsomassa. Istuisin ehkä vieläkin mielelläni siellä teatterisalissa, katsomossa. Jos en olisi lastentarhanopettaja, olisin mielelläni katuteatteritaiteilija. Tai hostellinomistaja. Tai radiotoimittaja. Tai töissä teebaarissa. Varasuunnitelmia, jos joskus nykyinen työni käy mahdottomaksi. Tai saan uuden elämän.
Ehdin ehkä jotakin vielä tässä nykyisessänikin. Toivoisin!
Tiedän, että usein heikottaa, siksi haluan tehdä asioita, jotka tekevät minusta vahvemman.
Olen ollut lomalla kolme viikkoa. Nauttinut ja kiittänyt paljosta. Mutten ole kunnolla juossut tai paastonnut. Haluan ne takaisin. Ja jumppani.
Haluan oppia lisää ja nähdä aina vain kirkkaammin. Janoan kaikkea sitä, mistä nautin.
Tänään kirjoitin ystävälle kortin. Haluaisin kirjoittaa vaikka joka päivä yhden. Uskon, että muidenkin postiluukuista kolisee enimmäkseen muuta, kuin heille henkilökohtaisesti kirjoitettua postia.
Me tarvitsemme toisiamme. Me tarvitsemme kauniita sanoja ja kannustusta. Muistutusta, että elämä on liian lyhyt ja arvokas hyvien asioiden välttelyyn.
Superkuu, viimeyönä. Ihan tavallinenkin riittää. Joku, joka välittää. Ymmärtää, lämmittää, virkistää, piristää. Kääntää kämmentään, ojentaa kohti. Olen tässä, jos ikinä tarvitset. Haluan sinulle silkkaa hyvää.
Ja jos se minusta on kiinni, mikään ei jää tähän. Kaikki jatkuu. Sekin kaikki, minkä tahtoisi jäävän taakse ja pois, kerrostuu. Mutta ehkä, nyt onnistuu, rohkaistuu, vahvistuu. Voittaa pelon, lakkaa odottamasta ihmeitä - näkee jo niitä!
Elämä voi oikeasti olla hyvä. En rypeä liian kauaa, teen jotakin, siivoan, aloitan alusta, lepään, kun väsyttää. Nousen taas. Huomaan, että joku muukin haluaa nauttia tästä kaikesta.
Ollaan yhdessä - ja yksin, silloin kun tuntuu siltä.
Laitetaan tietokone kiinni, kun sanat karkaavat lapasista.
Tiedän, että minulla on nyt hyvä olo paljosta.
Rakastan pientä hömppää perhettäni, jonka keskellä ja kanssa saan kasvaa ja vanheta.
Ajattelen sinua. Voimia ja valoa.
