Helsinki

Meidän kaupunkimme on nyt tapetilla. Kirjaimellisesti ja muutenkin. En vastusta aina ja kaikkea. En sokeria hillossa, enkä sitä, etteikö saisi olla, vaikka muotoilupääkaupunki kaksisataavuotiaana. Päinvastoin, kaipaan välillä oloa, että tällä on ihan hyvä asua. Että tässä on järkeä. Haluan muistaa syyt, miksi yhä pidän täällä kotia. Niin monet kun sanovat, että riitti, maalle on muuttanut moni niin mieluisa. On kivaa, kun joku sanoo, että Helsinki on ihana.

Sillä on se, monella tavalla. Aion etsiä niitä syitä taas, tänäkin vuonna. Kun ei tiedä muusta, rannat voivat olla rakkaat. Joukkoliikenne. Keskuspuiston metsät. Torit. Suomenlinna. Tutut kadut. Vanhat kotiseudut. Paloheinänmäki ja Kannelmäen asema. Reitti Konalasta pyörällä keskustaan. Pyörätiet. Partiokolo. Kävelytie, jota pitkin kävelin suuri näkkileipä kädessä bussille, kun lähdin leireille. Hiekkatiet, joissa kuljin koululaisena kavereiden kanssa. Ihastuksen tarakalla.
Juna-asema, joka on aina ollut siinä ja yhä saa olla. Linja-autoasema on jo ihan toisennäköinen. Tai nykyään sitä paikkaa sanotaan Kampiksi. Siinä oli iso monttu. Ennen. vähän joutomaanoloinen, josta seutubussit lähti. Silloinkin kun rakastuinkin vielä.

Monesta asiasta tuntuu olevan kauan.

Pyöräily on hyvä ja rannat ja kodit. Metro, ratikat, junat, bussit.
Ja se, että monenlaista mahtuu. Moni on mahdollista.
Olisipa aina. Tai ei pahan tarvitse olla.

Myös luontoa tulisi vaalia, kaupungissa.

Kuvat ovat uudenvuodenaatolta. Kun kävimme kaupungilla.
Sanoin, että pidelkää tekin palloja, mutta ottivat mielummin koppeja.