Talvi

Tämän ja edellisen postauksen väliin kuuluisivat kuvat talven ensimmäisistä oikeista lumisisita pakkaspäivistä. Ne päivät olivat hurjan kauniita ja vietimme ne maalla.

Lähdimme vanhempieni tuvalle loppiaiseksi, kumisaappailla. Kaikki ei vain mahdu rinkkaan ja ajattelin, että kyllä me kumppareilla pärjätään, kun on tämä talvi tähänkin saakka.

Mutta saimme pakkasta. Ja maailman kauneimmat timanttipuut. Ne oikeasti säkenöivät ja kimmelsivät. Lehtipuidenkin oksat olivat kuin täynnä valkeita neulasia, kuin askartelijoiden piipunrassia, paitsi tietenkin paljon kauniimpia. Peltomaisemassa siellä täällä jokin pieni puurakennus ja metsänreuna monessa suunnassa horisontissa.

Järvi, joka mutkittelee kapeana, kuin jokena, siellä talvisten aurinkoisten puiden takana. Ja suuren kuunkin näimme nousevan, lumisten peltojen ylle. Puhelinlangoilla ei istunut yhtään lintua, mutta maisema on kovin kauan saanut olla samanlaista. Ei edes katuvaloja. Sen ajatteleminen tuntui hyvältä, kun käveli siellä lenkkiä saappailla. Tässä mökin Miinakin sata vuotta sitten saattoi tarpoa.

Mutta muutakin oli kaupungissa, kuin talvikengät, jotka olin jättänyt tarkoituksella. Kameran muistikortti kiinni kotikoneessa. Unohdan sen usein, kun tyhjään kuvia. Muistan yleensä tarkistaa, että onko, ennen ulko-ovea. En tällä kerralla. Kameran puuttuminen surettaa, kun on tottunut pitämään valokuvausta muistinjatkeena. Kamera vapauttaa minut usein elämään täydemmin, kun tiedän, että saan sen avulla talteen paljonkin.
***
Kun kuljiimme siellä ulkona kauneudessa, minä huokailin ja vaikersin, että voi voi kun ei ole sitä muistikorttia. Kuopus sanoi minulle, että ota äiti silti kuvia. Minäkin otan. Tiks, tiks, hän sanoi tiheästi. Käytä supernäköäsi!

Minä niin koetin. Ja ehkä juuri siksi niin hyvin ne näkymät vielä kauan muistankin. Hänetkin huppunsa alta kurkistamassa silmät viirullansa, räpsäyttämässä tiks tiksiä. Pakkasen palellellessa kasvoilla. Neuvomassa minua, kuinka ei kannata liiaksi surra unohdusta. Ja sitten juoksemassa muiden perään keppihepalla. Kaikki he vieretyksin hiljaisella raitilla.
***
Esikoinen taas oli niin oikeassa kotona illalla. Hän oli hyvällä tuulella, ja minulla haikeus loman loppumisesta, arjen alusta, joulutavaroiden siivoilusta. Ärtymystäkin, puuttuvista kuvista, aamulla aikataulut odottamassa ja asioiden olisi oltava ojennuksessa. Mikset sinä yhtään hymyile. Eikö mikään tuo hiukan iloisempaa ilmettä huulille. Hän istuu syliini ja halaakin lujasti. On hiljaa siinä pitkään ja mietin, että hän tietää, ettei aina tarvita edes sanoja. Riittää kun joskus kauan sitten on puhuttu voimahalauksista. Iloitaan nyt, kun vielä on loman viimeinen ilta! Tajuan sen kunnolla vasta kun hän on jo unessa. Tekee mieli herättää ja sanoa, että kulta sinä olit niin oikeassa, anteeksi kun olin oikea hapannaama, mutta mies sanoo, ettet varmana herätä ja en, mutta päätä muistaa asian seuraavalla kerralla.
***
Ja tänään iloitsimme lumesta. Sinä olet äiti monta kertaa sanonut isoveljen kanssa, että on talvi, mutta nyt minä vasta kuulen sen, kun on tullut lunta. Se on totta, olemme puhuneet talvesta jo marraskuun lopulla, mutta syksy sitkeästi on ollut kuopuksesta. Lumi vasta saa täkäläisen talven tuntumaan oikealta - joulunkin voi saada aikaan muilla konsteilla.

Onneksi päiväkodille pääsee "Ei talvikunnossapitoa" -tietäkin pitkin. Sillä muut kadut riivitään asvaltinkarheiksi nopeammin kuin viimeinen hiutale on maassa, vedetään hiekotushiekalla rahiseviksi, ettei vaan kukaan satuttaisi. YMMÄRRÄN, että rattaiden, pyörätuolien ja rollattorien kanssa on mahdoton puskea umpihangessa, mutta kaipaan aina edes sellaista kapeaa lumista kaistaletta pulkkalaisten iloksi. Ja potkukelkkojen, nastarengaspyöräilijöiden, huopikkailla luistelevien, jopa hiihtäjien.

Metsätiellä on myös pulkkamäkiä. Ja siellä voi tehdä majaa myrskyn pudottamista oksista ja syödä evääksi pinaattilettuja. Juoda puolukkamehua termarista. Ihailla, kuinka monenmuotoisia hiutaleita putoilee muovilautasen reunalle. Ja hillopurkin kannelle.

Kotipihassa on lumiauran tekemiä kinoksia. Voi käydä niin, että on ulkona heittämällä yli viisi tuntia. Äiti voi tulla vähän edeltä sisään paistamaan lisää lettuja ja viemään kuusen pois ja leikkelemään lumihiutaleita myös silkkipaperista. Laittaa mukiin mustikanvarpuja, talvinen kukkakimppumme suoraan lumen alta.

Kiitos lumi kun tulit taas, teit talven, olimme jo odottaneetkin sinua.