Green Dream

Perjantaina kuljemme kuopuksen kanssa metroaseman ohi kerhoon ja huomaan siellä jonkun jakamassa vaaliflaijereita. En ole nähnyt näissä vaaleissa aiemmin, joten uteliaisuus herää, kuka on liikkeellä. Ilahdun, kun nään rouvan rintapielessä kakkosen. Käyn sanomassa, että hän on hyvällä asialla. "Me olemme jo äänestäneet juuri tuota numeroa", hymyilen hänelle ja toivotan vaalityöhön voimia.

Vähän matkan päässä ärsyynyn itselleni, että miksi sanoin Me, sillä minähän äänestin, eikä lapseni. Että onko tämä sitä samaa tautia, joka saa vauvojen äidit vastaaman kuulumisia kysellessä, että me ollaan valvottu öisin puskevia hampaita ja nyt opetellaan tukea vasten seisomista ja syömään sormin kiinteitä ruokia...

Sitten mietin, että toisaalta äänestän lastenikin puolesta. En tiedä, mitä mieltä he ovat aikuisina politiikasta tai juuri mistään muusta. Luonnonsuojelun ja rauhan edistäminen ei voi minusta kuitenkaan olla kovin vaarallista, heidänkään kantilta katsottuna. Eli ehkä olen syyttelyiltä turvassa.

Nyt esikoinen olsi äänestänyt yhtä Paavoista, sillä se tykkää urheilusta ja joku muukin yhtä painava argumentti hänellä oli valmiina. Mutta hän on kiinnostunut kanssani myös tästä koko touhusta. Annoimme molempien poikien nukahtaa sohvalle, kuunnella uneen saakka vaalivalvojaisia. Ja sitä, kuinka äiti kutoi vihreävalkoista kauluria, sillä jännitti niin kovin, etten voinut vain istua.

"Olen onnellinen enimmäkseen, kunhan ilmastonmuutos pysähtyisi, luonnon tuhoutuminen loppuisi ja tulisi rauha." Luotan, että meillä on nyt presidenttiehdokas, joka ajaa juuri näitä asioita. Minusta Tarja on ollut ihan loistava, ja oli hienoa elää aikana, jolloin maahan uskallettiin valita ensimmäistä kertaa naisjohtaja. Vaikkei se totta puhuen minusta tuntunut miltään järin kohahduttavalta silloin, luontevalta. Ehkä siksi, että maahan ei valittu vain ylipäänsä naista, vaan viisas nainen, juuri suomen presidentiksi sopiva.

Samalla lailla nyt toivon, että uskalletaan katsoa muutakin, kuin sukupuolista suuntautumista. Sillä aivan kuten sukupuoltaan, sitäkään ei itse valita. Se aika on onneksi takana, jolloin homoutta pidettiin rikollisena ja/tai sairautena. Eikä Haavisto ole ehdolla homoutensa takia, eikä voi sanoa myöskään, että siitä huolimatta, hänellä on ihan toiset missionsa. Kuten rauha.

Emmekä me ole etsimässä Suomelle kuningasparia, minusta. Nyt valitaan presidenttiä, ei puolisoa, eikö se ole yksinkertaista.

Homous itsessään ei todella ole sairaus, mutta siitä voi ihmiselle selainen tulla, jos häntä ei hyväksytä, pidetään outona ja ulkopuolisena. Enkä nyt tarkoita Haavistoa, hän on löytänyt vahvuutensa ja tullut hyväksytyksi tärkeimpiensä parissa, vaan niitä lukuisia olevia ja tulevia lapsia ja nuoria ja miksei aikuisia, jotka kipuilevat sen kanssa, että heidän oletetaan olevan jotakin muuta, kuin mitä ovat olleet syntymästänsä saakka. Ja kummeksuttaa sanat, että kyllä me hyväksymme, mutta joku raja on sentään oltava. Kasvavat ihmiset ovat herkkiä lukemaan sanojen alta, että toisenlaiseksi olisi kuitenkin tultava, jos meinaa elää yhteiskunnassa täysivaltaisena. Minusta tekojen täytyy olla linjassa suvaitsevaisuuspuheiden kanssa, muuten sanahelinöiltä katoaa pohja. Aivan kuten ihminen voi nousta prersidentiksi, olipa hän tyttö tai poika, niin voi myös ihminen, huolimatta siitä rakastaako hän miestä vai naista.
***
Selasimme eilen aarrekirjaani 90-luvun alusta. Japanilainen Ryo Honda on piirtänyt osuvia kuvia maapallon tilasta. Kauhistuttaa, että siitä on 20 vuotta, kun ostin kirjan kyotolaisen tavaratalon kattokerroksen kirjaosastolta. Paljon on tehty, mutta lisää pitäisi puurtaa, ja nopeammalla tahdilla. Presidentin osansa Halonen on minusta hoitanut ihan hyvin, tietäen, ettei kalenterin täytteitä saa presidenttikään itse sanella. Nyt tarvitaan hyvä jatkaja. Olen iloinen, että toisella kierroksella on sittenkin, mistä valita. En emmi kopilla hetkeäkään, piirrän keskittyneesti kakkosta ja toivon, ettei sitä vahingossakaan muuksi tulkita, sillä Haavisto tarvitsee nyt totisesti jokaisen kannattajansa apua.

Ihmeitä voi yhä tapahtua.