maanantai 6. syyskuuta 2010

Kerroksia





Autoradiossa nainen puhui eilen, että illalla pitää mennä nukkumaan ajatellen, että huomenna tapahtuu jotakin ihmeellistä ja ihanaa. Ja sitten pitää antaa niiden positiivisten asioiden tulla luokse ja tapahtua.

Heräsin yllätyksiin jo yöllä. Esikoinen yski haukkuvaa kurkunpääntulehdukseen viittaavaa yskää ja oli niin tukossa, ettei saanut hengitettyä kunnolla. Aamulla sitten perumaan päivälle sovittuja mieluisia ja odotettuja menoja. Ei ihan sellaista, mitä radiota kuunnellessa olin ehtinyt toivoa.

Potilasmaja. Katsoimme päivän aluksi elokuvia ja jatkoimme leikkien ja viikonlopun tavaroita lajitellen. Esikoisen vointi ei mennyt pahemmaksi, jaksoi hyvin touhuta. Leikkasin matonkuteita lakanoista, joita en antanut heittää roskiin, mutta olivat ompeluksiin liian hauraita.

Etäältä on välillä hyvä katsoa. Leikeissä autot olivat hahmoja, meidän perhe, ystäviä ja sukulaisia. Itsepäisistä itsepäisimmän kuopuksen kanssa ottelen nykyisin lähes tauotta, mutta tänään kun oltiin vain kotona, hän kävi yhtenään vain antamassa suukkoja ja haleja ja oli oikein aurinkoinen ja mukava. Ihastelin poikiani kovasti, heillä on upeita taitoja, rakkailla.

Syötiin mökkimatkalta jääneitä tölkkilihapullia. Mikä siinä onkaan, että käytän liha sanaa sitkeästi, vaikka syödään kasvisruokia. Esikoinenkin kysyi, että syödäänkö me nyt Oikeasti lihaa. Sanoin ei, mutta ihan saman makuista. Ja pitkään keskustelimme aiheesta. Vuoropuhelussamme oli myös variksemme mukana. Se, kenelle minun pitää puhua vuorosanoja. Maistui niin herkulta. Varsinkin, kun siinä lautasella ei ollut ketään variksen kaveria.

Viikonlopun retki oli tärkeä. Olin poikien kanssa paikassa, jossa viimeksi olin toistakymmentä vuotta sitten. Mutta moni asia näytti ihan samalta. Ja siellä olin käynyt kesäisin siihen saakka. Ja leikkinyt pienenä nukeilla, ja haaveillut, että joskus minulla on oikeitakin lapsia. Ja nyt oli, ja se tuntui huikealta onnelta.

Raskasta pakata paikasta pois tavaroita, sillä ensi kesänä siellä viettävät jo ihan toiset aikaansa. Oikeasti olisin halunnut ottaa vain yhden mukin mukaani ja viettää siellä viikon saunoen ja muistellen ja unohtaen, että kohta sitä ei ole enää olemassa.

Minulla on ollut tapana sanoa ääneen heipat kaikille kodeille, joissa olen asunut. Ja jokuselle muulle tärkeälle paikalle. Antaa salaa suukko jollekin seinälle. Kiittää kaikesta, mitä olen saanut kokea. Nyt olen tehnyt sen myös "Puklammella". Enkä selvinnyt ilman itkuja, muttei se ollut edes tavoitteena.

Arki voi jatkua. Kaikille hyvää viikkoa.

4 kommenttia:

Mimmi kirjoitti...

Joistakin paikoista tulee ihan yhtä rakkaita kuin ihmisetkin, ne ovat täynnä muistoja, seikkailuja, elämää, sekä entistä että nykyistä. Mukavaa, että pääsitte vielä kerran käymään tärkeässä. Hyvää viikkoa teillekin, ja parantumisia!

Anonyymi kirjoitti...

Namun näköisiä keriä. Hyvää viikon jatkoa:)
t. Sirpa

Joola kirjoitti...

Kiitos Mimmi ja Sirpa toivotuksista.
Mimmi, niin totta, mitä kirjoitat paikoista. Oli ihanaa päästä käymään vielä tuolla.
Sirpa, en ole koskaan kutonut mattoa, enkä tiedä missä edes voisin. Mutta vähän Peppimäisesti voisin ajatella, että hirveän vaikeaa se on ainakin ilman kuteita! Jostain se on tämäkin ikuisuusprojekti aloitettava ja onneksi nuo kerät tosiaan on hauskannäköisiä.

Ylva kirjoitti...

Toivottavasti siellä voidaan jo paremmin!

Varmasti tärkeän paikan hyvästeleminen on kuin jättäisi jonkin tietyn aikakauden taakseen. Jopa kuin hyvä ystävän, varsinkin, jos sinne paikkaan on liitettynä paljon hyviä muistoja.