tiistai 14. syyskuuta 2010

Ajan kanssa




Minä olen nyt kärsimätön ja haluan tämän kodin siistiksi nyt. Ja tämän ärtymyksen pois iäksi myös nyt. Muttei kummastakaan näytä tulevan valmista laisinkaan. Eikö ajan kanssakaan?

Kuopus ei olisi tahtonut lähteä tuolta mökiltä pois yhden yön jälkeen. Siellä oli kuulemma "liian kaunista". "Liian kaunis talo", jossa hän olisi tahtonut olla "liian kauan". Kotona hän näytti minulle yhtenä päivänä eteisessä, että "minäkin haluan meille tällaisen talon" - kädet harjakattoisesti edessään. Mistä hän sen keksikään? Minä en ainakaan ole häneen mitään omakotitalohinkua tartuttanut. En ole sellaisesta haaveillut. Ainakaan ääneen, koskaan.

Haaveilen nyt siitä, että meillä olisi sen verran siistiä, että voisin olla tyytyväinen. Köllöttää sohvalla poikien kanssa kuuntelemassa satuja vaikka. Ja ulkona saisi olla juuri niin syksy kuin siellä on tähän aikaan vuodesta tapana olla. Minun ja miehenkin nukkumanurkkaus valmiina. Epämääräiset kasat taas vaihteeksi poissa.

Ja sitten muistan, että minä en halua "Sitten kun - elämää". Haluan osata nauttia siitä, mitä nyt on, mikä nyt on hyvin. Siksi itken, kun syön leipomaani pitsaa pöydässä. En ole ansainnut tätä kotiäitiyttä, jos olen tällainen harmistunut ärjyjä.

Minulla on niin monta läksyä tältäkin päivältä opittavana. Oppisinpa, minusta olisi jo aika.

(Kuvat ukin mökiltä. Keinu oli yksi ihan parhaista jutuista siellä lapsena. Ja ihanaa, että omatkin pojat sai sen kokea. Esikoinen otti yhtä hurjia vauhteja, kuin me lapsena. Enkä kieltänyt, koska se kesti meitäkin, ja oli juuri niin hauskaa, kuin nyt esikoisella...)

3 kommenttia:

ilofina kirjoitti...

minä olin monen monituista vuotta kotiäitinä neljälle lapselleni.

nyt kun suhaan töiden ja kodin väliä ja aina vaan enemmän kiinni töissäni, niin tuntuu että

se aika, kun hissuteltiin sohvalla yöpuvussa, katselin puissa kiipeileviä lapsia, luin satuja ja itkin ja nauroin yhdessä lasten kanssa oli samalla riittämättömyyden tunteita täynnä.

lapseni ovat niin erilaisia nykyään, isoja poikia ja tyttäretkin kasvavat, irtaantuvat kokoa ajan enemmän ja enemmän.

läksyjähän riittää, opittavaa meillä kaikilla,koskaan ei ole valmista, koskaan ei ole täydellistä.

onnikin on oikeastaan vain hetken viivähdys kerrallaan.

Celia kirjoitti...

Minä olen antanut itselleni luvan ajatella välillä " sitten kun- ajatuksia" . Huomasin, että senkin suhteen saattaa tulla aivan liian ankaraksi. Siis, että kieltää lopulta kaiken haaveilun, kun se muka on merkki epäkiitollisuudesta. Musta ei ole niin vaarallista olla välillä jossain muualla kuin tässä hetkessä.
Ei kukaan jaksa olla koko ajan kiitollinen kotiäitiydestä, työstä, lapsista tai mistään. En minä ainakaan osaa olla. Monesti ottaa päähän aivan älyttömästi ja tunteet on TODELLA ristiriitaisia. Se olisi jo hieman pelottavaakin, jos koko ajan vain hymyilisi, täytyy saada olla myös tylsä, surullinen, pahalla tuulella.
Tietysti jos huomaa, että surumielisyys valtaa mielen liian usein, niin sitten pitää miettiä, mikä auttaisi, ettei ole niin paha mieli. Yksin ei pidä jäädä suremaan.

Tykkään Joola kovasti sun kirjoituksista, niissä on sellaista rehellisyyttä, joka koskettaa.

Toivottavasti tämä keskiviikko on hyvä ja hellä meille kaikille.

Joola kirjoitti...

"Yksin ei pidä jäädä suremaan." Ai että. Niin, siksi ehkä kirjoitankin, että se auttaisi ja joku auttaisi. Kuuntelisi, tukisi, sanoisi, että kyllä se siitä ja elämään kuuluu monenlaista ja myrskyn jälkeen on pouta ja mitä näitä nyt on. Tai vaikkei sanoisi mitään, niin jaettu suru voi olla pienempi suru.

Kiitos Ilofina ja Celia että jaatte myös huonoja fiiliksiäni. Kestätte. Ilofina, tuo RIITTÄMÄTTÖMYYS kai niin kuuluu vanhemmuuteen. Ainakin minun äitiyteen. Mutta myös nautiskelu. Kyllä!

Kirjoititte viisaita.