Totuuksia

Kuopuksen kanssa oli ihanaa jumpassa.
Esikoisen pyöräilyä on ilo katsella.
Veimme kirppiskaappiin myyntiin lisää tavaroita, vaikka edellistenkin myynti on ollut vaisua. Ihmisillä taitaa jo olla kaikkea.
Pojat leikkivät tänäänkin ihania leikkejä, joissa autot ja junat ovat puhuvia roolihahmoja (jooko et tää ois...), jotka joutuvat pulaan, käyvät pissalla, tekevät ruokaa, riitelevät ja sanovat rakastan sinua ja olet ihana.
Esikoinen on reilun viikon harjoitellut kuulapeliä. Ennätyksensä on 18, itse en lapsena mökin vintillä tainnut koskaan päästä kolmosta pidemmälle, vaikka peli olikin mieleenpainuva ja kiehtova.
Ruuaksi laitoin meille kolmelle tofua ja juureksia, miehellä on taas oma kuurinsa. Minäkin kuureilisin, jos keksisin mikä poistaa turvotusta ja omaisin enemmän itsekuria.

Ja äsken katsoin "sen" Ulkolinjan dokumentin vaateteollisuuden kamaluuksista. Koen velvollisuudekseni minäkin mainostaa kyseistä dokumenttia kaikille, niin kauan kuin se vielä on katsottavissa ylen areenasta. Myrkkyä halvalla. Joskus totuudet todella kirvelee ja on kamalia. Tulee voimaton olo ja ihmettelen , mitä kaikkea me ihmiset olemmekaan tälle kauniille ja ainutlaatuiselle pallollemme jo tehneet, ja eikö mitään rajaa tärväämiselle ole olemassa.

Teininä vaikutuin tästä Greenpeacen kampanjoissaan käyttämästä intiaaniviisaudesta.
Vasta sitten, kun viimeinen puu on kaadettu,
Vasta sitten, kun viimeinen joki on myrkytetty,
Vasta sitten, kun viimeinen kala on pyydystetty,
Vasta sitten tajuat, ettei rahaa voi syödä.

Se on niin käypä edelleen.

Kannattaa katsastaa myös Chocolate circuksessa ollut postaus vaateaiheesta. Eettisempiä, ekologisempia ja terveellisempiä vaihtoehtoja on olemassa. Niiden etsiminen ja kaiveleminen vain tuntuu välillä rasittavalta. Miksei kaikki väärä ja myrkyllinen ja epäreilu vain lakkaa olemasta! Mitä ne päättäjät oikein jahkailevat niissä kokouksissa. Kakarat kuriin karkkikaupassa. Jonkun on asetettava meille kuluttajillekin rajoja, kun se on näemmä itse itselleen niin vaikeaa keskellä arkea. Suuret päätökset unohtuvat ja taas sujahtaa jotakin kassiin marketista. Miksei vain hyvää ole tarjolla, vaikka vähän kalliimmalla. Jotta tajuttaisiin, ettei ilmaisia aterioita ole olemassa. Ja että vähempikin riittää, jostakin on varaa luopua.

Painun nukkumaan tästä paasaamasta. Hyvää alkanutta viikkoa, kaikesta huolimatta. Vielä on myös paljon hyvää ja kaunista - jota vaalia, tallella.

Irti maasta

Torstaina vein pojat laivaan. Huomasin kuponkitarjouksen ilmaislehdessä ja koska torstait on vapaat aikatauluista, päätimme tempaista. En kehdannutkaan olla tilaamatta ruokia, mutta koko reissu seisovinepöytineen maksoi silti meiltä kolmelta onneksi alle 30 euroa.

Miltei kaikki elämäni valinnat voi punnita ajatellen niiden ympäristölle tuottamaa kuormaa. Isot ja pienet. Ruoka, ammatti, asuminen, liikkuminen, biologisten lasten määrä, vaatteet, vapaa-ajanharrasteet, ajankäyttö... Ulkomaanmatkoja en ole tehnyt sitten esikoisen kanssa käydyn Prahan matkan, kun siskon perhe siellä asui. Laivoilla ei olla käyty koskaan, paitsi Suomenlinnanlautalla. Tämäkin Itämerenkuormitus oli tietenkin tavallaan täysin turha. Olisimme vallan hyvin voineet jäädä rannalle. Mutta mentiin kuitenkin.

Eikä murjottamaan ja potemaan huonoa omaatuntoa. Hetkeksi mentiin matkalle irti arjesta, katsomaan maailmaa uudesta kulmasta. Nautittiin yhdessä tuivertavasta tuulesta. Otettiin kodiksi hetkeksi pieni risteilylaiva. Tutkittiin kaikki kolme pientä kerrosta. Kuljettiin portaissa ja oltiin täynnä intoa, minäkin, sitä lapsenomaista uteliasta iloa. Ruokaa alakerrassa, jäätelöt keskikerroksessa kuohuja katsellessa, katolla, kun kuulutettiin, että näkyy aukeava kääntösilta. Ja minä rutistin heitä monessa kohdassa ja sanoin, että ihana olla täällä teidän kanssa. Olette ihania ja äiti rakastaa teitä aina!

Ja pojat kertovat puolentoistatunnin kokemuksesta, kuin olen kuullut lasten kertovan viikon lomamatkoista. Pieni voi olla suurta. Kotimatkalla tutkittiin, me turistit, vielä torin sienet ja marjat ja karhut Senaatintorilta.

Kotona katsottiin japanilainen elokuva Helen-ketusta. Vollotin hulluna. Ja opin, että kun "vaivalloisen" kirjoitusmerkkiin lisää yhden viivan, se merkitseekin "onnellista". Japanin kirjoituskieli on varmasti täynnä elämänviisauksia. Eteisessä oli myös paketissa tilaukseni Minjan Akrobaatista. Voisin nukkua korut kaulassa. Ne muistuttavat minua monesta ja ovat ihania. Kortitkin, vielä kiitoksia.

Nyt toivotan oikein ihanaa viikonloppua, maalla, merellä tai ilmassa, kuvainnollisesti tai todella.

Täällä on hyvä olla nyt

Esikoinen teki minulle eilen tehtäväkirjan. (Huomaa ikäsuositukset kansissa.) Olin niin liikuttunut, etten tiennyt kuinka päin olla. Hän tuntee minut, eikä häkeltynyt ilonitkuistani. Osasin tehtäväni. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut etsiä eroavaisuuksia tai kulkea sokkeloita. Enkä koskaan mitään ihan tällaista. Hän on aivan mahtava.

Kuopuskin on. Minulla on onnea.

Tänään vein pojat aamulla hoitoon kolmeksi tunniksi. En ollut uskoa todeksi. Lenkkeilin sateessa alkajaisiksi ja sitten siivosin ja pesin kylpyhuonetta ja ammeita. Että meillä olisi siisti koti, mihin palata illalla ja pojat saisivat myös kylpeä rauhassa. Vein omenasosetta kiitokseksi kokemuksesta, joka oli ihana. Ei olisi ihanaa, olla lapsista hetkeäkään erossa, jos heitä ei olisi olemassa. Mutta kun ovat, kolme tuntia itsekseen tuntuu myös lahjalta. Nautin kaipuusta, ja hetkestä kun näen ja saan halata, kuulla kuulumisia.

Poljemme kovaa metrolle ja jatkamme kaupungille. Annantalon evakkotilat eivät sijaitsekaan siinä missä kuvittelin, Töölöntorin laidalla, joten soitan miehelle ääni itkussa. Hän neuvoo rauhassa ja vaikka saavumme myöhässä, emme saa pahoja katseita. Tai en ainakaan nää niitä. Nään Nurjien upean Jonnan ja kaksi hänen ihanista lapsista. Mutten ennätä sanoa mitään koko aikana, sillä keskityn omiini ja yhteiseen puuhaamme. Nukketalo oli aiheena, mutta poikani lähtevät liikkeelle autotallista. Mutta sinne tuleekin myös treenitila ja katolle esikoinen askartelee huoneensa. Saa liimata yksin kuumaliimalla ja on tohkeana ja innokkaana, niin etten ole uskoa. En minä ainakaan heitä sinne raahaa pakolla. Kuopuskin maalaa ja piirtää ihanan polkupyörän ja asukkaita ja nauttii, kun saa touhuta luokassa.

Meistä kaikista on kivaa ajaa sateessa. Käymme moikkaamassa kultaa (isiään) työpaikalla. Ja onnistuvat kuraamaan itsensä tyystin siinä pihassa, kun leikkivät laskettelua. Metrossa joku mies tarjoaa nenäliinaa esikoiselle, että jos haluaisi pyyhkiä kasvonsa. Päätän ajatella, että kädenojennus on ystävällinen, eikä sellainen, "huolehtisit äiti lapsistasi" - tyyppinen.

Kotona ON siistiä. Haluavat tanssia minulle ja puhelevat aamusta puistossa. Juttelemme pitkään minun toisesta mummista, sillä esikoinen mainitsee hänet kertoessaan, kuinka piruetti on tosi vaikea. Mutta muistaa, että minun mummini osasi sen, oli tanssija. Itken aina tuollaisissa paikoissa. Mummini eivät ennättäneet poikiani tavata, mutta kertomukset heistä kulkevat ja sitä tietä he ovat pojillenikin olemassa.

Ja illalla pojat saavat kylpeä. Ja minä kipaisen kirjastoon pitkässä punaisessa sadetakissa ja polveen saakka ulottuvissa kumppareissa ja huomaan ajattelevani, että voiko mikään olla ihanampaa, kuin juosta pimenevässä sateisessa syysillassa kirjastoon, kun kauniit lehdet ovat liimaantuneet siellä täällä asvalttiin, lätäköt roiskuaa ja kohta pääsee takaisin lämpimään kotiin. Sytyttämään kynttilät, ja syömään iltapalaksi vaniljajäätelöä ja omatekemää vielä kuumaa omenasosetta.

Ja kello piippaa puoli yhdeksältä muistutukseksi, ettei telkkaria enää sen jälkeen katsota, vaan aloitetaan iltatoimia. Saa vielä leikkiä ja olla, mutta hampaat pestään niin ajoissa, ettei ennätä tulla kiukkua. Ja jaksetaan vielä lukea paljon tai monta iltasatua.

Päivä oli ihana. Kiitän ihan kaikesta.

Terveisiä metsästä

Eväillä on tärkeä osa, kun käyn poikien kanssa metsäretkellä. Tänään meidän piti hakea myyjäisistä jokin leipomus mukaamme, mutta olinkin muistanut väärin tapahtuman ajankohdan. Niinpä jäimme ilman tiikerikakkua tai mokkapaloja ja mukanamme oli silkkaa rooibosta.

Maisema oli kaunis, mutta pojat potkiskeli harmistuksissaan sieniä, koska heillä oli kuulemma tylsää, eikä mitään tekemistä. En kuitenkaan kiirehtinyt pois, vaan annoin metsän hoitaa tehtäväänsä. Ja niin, täydessä leikissä ja retkimeiningissä olivat jo pienen hetken päästä. Heittivät käpyjä veteen, tasapainoilivat kaatuneen puun rungolla, leikittiin laivaa ja pikajunaa, puheltiin variksen kanssa, suunnistivat ja kapusivat kiville, kannoille ja kallioille. Istuttiin peiton alla ja juotiin sitä mitä sentään oli termarissa.

Oli hyvä olla. Metsään meno on yhtä palkitsevaa, kuin kuntoilu. Koskaan ei jälkeen päin harmita, että tuli mentyä vaan aina mieli on täynnä ihastusta. Metsän taika on valtava. Sitä jos mitä haluan poikieni saavan kokea, Auringonsäteeni ja Metsämieheni.

Ja rakkautta, ja sitä että äiti viihtyy niin hyvin teidän seurassa, oi pienet suuret ihmeeni.

Tänään tässä ja nyt

Kylläpäs kannatti sittenkin haaveilla hetkestä, jolloin on siistiä ja voi vain köllötellä ihailemassa sitä. Ei meillä ole mitään sellaista nuohottua ja nuoltua, ja pyykkiä riittä ja sellaista, mutta meidän mittapuulla voidaan huokailla ihastuksesta. Ei todellakaan mitään lattian- tai kaapinovien pesua, mutta sain imuroitua. Ja tuntui hirmu kivalta ehkä juuri siksi, että olin ennättänyt tätä niin kaivata ja toivoa.

Tänään oli se päivä, jolloin saatoin vain heittäytyä kuuntelemaan musiikkia ja satuja, kun tulimme puistosta. Ja molemmat pojat nukkuivat päiväunia. Toinen viihtyi tänään torkuillaan sohvassa ja toinen äidin ja isin patjalla. Niin, meillä todellakin on nyt oma makuuhuone miehen kanssa. Aika kulkee vauhdilla ja elämässä on erilaisia vaiheita. Syöttötuolikin on jo kellarissa, meillä ei enää asu niitä ihan pikkuisia. Voiko se olla totta ja mahdanko sopeutua.

Jumpattiin aamulla kuopuksen kanssa esikoisen ollessa kerhossa. Siivosin ja silti ehdittiin ihan myös vain oleilla.
Kirpputoritavarat on myyntipaikalla odottamassa maanantaita.
Leikin tänään hippaa, jalkapalloa ja kettuemoa poikien kanssa. Ja he olivat ihania päivän moninaisissa vaiheissa ja puuhissa.
Teet, joita sain kädenlämmittäjien kanssa samassa kuoressa, maistuivat ihanilta. Leivoin pojille ruuaksi banaanimuffinsseja uniensa aikana - syötiin sitten iltapalaksi eilistä kalaa ja spagettia.
Kirjoitin kirjeen ja sain kaikista otetuista labrakokeista vain normiarvoja.
Mies tuli meidän perheen yhteiseen kotiin viettämään viikonloppua.
Enkä ollut vihainen kenellekään kertaakaan, katkeamatta kesti koko päivän pinna.

Eikö ole ylenpalttisesti kiitoksenaihetta. Mikään ei ole itsestäänselvää, hyvästä kannattaa nauttia silloin, kun se on kohdalla. Ja kun apeita pukkaa, muistaisinpa, auringolla on aina tapana myös nousta.

Toivoa täynnä

Yö antoi hyvää ja päiväkin kulki. Huh, mikä onni. Torstaisin meillä ei ole aikataulutettuja menoja aamussa ja se näyttää sopivan meille niin hyvin. Laittelin kuntoon kirppispinoja ja annoin poikien katsoa myyräjaksoja. Olin vaihteeksi hyvällä tuulella ja se tuntui ihanalta. Syötiin jätskit parvekkeella auringossa ja pojat tahtoi varvashierontaa ja kohta jo nukkuivatkin torkkuja. Jatkoin vanhojen vaatteiden hinnoittelua, nautin siitä, että olimme kotona.

Iltapäivällä paistateltiin päivää puiston suuren tammen alla. Syötiin eväitä ja lisää herkkuja. Oli hauskaa kuunnella, kuinka tammenterhot kopsui maahan. Oksilla keikkui puluja. Leikittiin puuhippaa ja naurettiin samalla. Tuntui ihanalta.

Onneksi mies soitti, niin muistettiin hakea torstainen luomukasvistilauksemme Ekolosta.

Vain yhden kerran kiekaisin tänään, ja sekin karjaisu irtosi vasta illalla, koska sain kylmää vettä päälleni, kun kaatui jokin poikien ikkunalaudalle unohtama kuppi.

Häilyvän vähäiseksi jää tämän päivän harmistelut ja kiukut lukuisiin aiempiin verrattuna.
Sanonpa vielä, se tuntui ihanalta. Kiitos tästä torstaista.

Ajan kanssa

Minä olen nyt kärsimätön ja haluan tämän kodin siistiksi nyt. Ja tämän ärtymyksen pois iäksi myös nyt. Muttei kummastakaan näytä tulevan valmista laisinkaan. Eikö ajan kanssakaan?

Kuopus ei olisi tahtonut lähteä tuolta mökiltä pois yhden yön jälkeen. Siellä oli kuulemma "liian kaunista". "Liian kaunis talo", jossa hän olisi tahtonut olla "liian kauan". Kotona hän näytti minulle yhtenä päivänä eteisessä, että "minäkin haluan meille tällaisen talon" - kädet harjakattoisesti edessään. Mistä hän sen keksikään? Minä en ainakaan ole häneen mitään omakotitalohinkua tartuttanut. En ole sellaisesta haaveillut. Ainakaan ääneen, koskaan.

Haaveilen nyt siitä, että meillä olisi sen verran siistiä, että voisin olla tyytyväinen. Köllöttää sohvalla poikien kanssa kuuntelemassa satuja vaikka. Ja ulkona saisi olla juuri niin syksy kuin siellä on tähän aikaan vuodesta tapana olla. Minun ja miehenkin nukkumanurkkaus valmiina. Epämääräiset kasat taas vaihteeksi poissa.

Ja sitten muistan, että minä en halua "Sitten kun - elämää". Haluan osata nauttia siitä, mitä nyt on, mikä nyt on hyvin. Siksi itken, kun syön leipomaani pitsaa pöydässä. En ole ansainnut tätä kotiäitiyttä, jos olen tällainen harmistunut ärjyjä.

Minulla on niin monta läksyä tältäkin päivältä opittavana. Oppisinpa, minusta olisi jo aika.

(Kuvat ukin mökiltä. Keinu oli yksi ihan parhaista jutuista siellä lapsena. Ja ihanaa, että omatkin pojat sai sen kokea. Esikoinen otti yhtä hurjia vauhteja, kuin me lapsena. Enkä kieltänyt, koska se kesti meitäkin, ja oli juuri niin hauskaa, kuin nyt esikoisella...)

Aarteita löytämässä

Esikoisen tekemä Afrikantähti on superhieno. Hän tekee lähes päivittäin jotain superhienoa. Aikaa ja kärsivällisyyttä kysyviä puuhastuksia. Olen täynnä kunnioitusta ja ihastusta. Lapset ovat luovia ja taitavia.

Kuopuksen uhmakiukkuihin olen jaksanut eilen ja tänään suhtautua hieman lunkimmin. Meitä molempia hymyilyttää keksimäni kömpelö runo: Pannaan jalat pakettiin, M-poika rakettiin. Sinne lentää Kiukkupussi, katsomaan jää jänö-jussi. Takaisin kun tulee sieltä, hymy koristaa jo suun pieltä.

Ja nuo kaksi pelasivat tänään hyvin yksiin. Leikkivät monia leikkejä ja juttelivat niin ihania keskusteluita, että moni hommani seisahtui, kun jäin vain kuuntelemaan.

Vielä me saamme asiat rullaamaan. Innostuimme järjestystäkin täällä taas vaihtamaan, huomenna jatketaan. Näiden timanttieni kanssa on ihana elää vaan.

Hyvä yritys

Tänään ymmärsin, mistä tiedän yrittäväni parhaani. Vaikka näyttää tältä. Totta hemmetissä tekisin paremmin, jos osaisin. Miksi tyytyisin tähän, joka häiritsee ja ärsyttää, jos johonkin muuhunkin yltäisin. Ihan parhaani tein tänäänkin.

Ja kiitos että se riittikin.

(Kuvat viikonlopulta)