Mitä minä tahtoisin kuulla, jos mokaan, jos jokin menee pieleen?
"Voi **ttu/itku!"
"Mitäs minä sanoin/Mitä sulle on sanottu!?"
"Ei voi olla totta, etkö sä ikinä opi."
"Kato nyt, kato mitä sä oikein teit!"
"Voi ***vetti sun kanssas. ÄH!"
Kuinka lysyyn menisin. Kuinka kamalalta se tuntuisi. Lyönti lyötyyn. Aivan kuin silkka epäonnistuminen ei jo tuntuisi tarpeeksi ikävältä.
Jospa ensin, vaikka kuinka konemaisesti: "Ei se mitään."
Sitten tähän kohtaan hengitys syvään ja pikainen arvio tilanteen todellisesta laajuudesta. Harkitsemishetki, ennen seuraavia sanoja.
Jos "vain" maidot puupalikkalaatikossa. "Mitään ei mennyt rikki, kukaan ei kuollut, tuon voi siivota/korjata." Jospa jopa "Voinko auttaa sinua?"
Kuinka varovaiseksi ihminen voikaan tulla, jos ei koskaan saa erehtyä, tehdä virheitä.
Anteeksi pojat, kaikkia turhia huutoja. En käsitä itsekään mistä ne joskus tulevat huulille ja suusta pihalle. Sen verran elämässä pitää olla skarppina, ettei toivottavasti ketään satuta. Mutta muuten. Se kaatunut maito, tai roiskunut pissa... Ne ovat vain osa seikkailua.
6 kommenttia:
Voi, nyt osui, ja syvälle.
Minäkin yritän tässä opetella hillitsemään kiehuvaa tempperamenttia, ja muistaa, että vaikka toki äitikin on vain ihminen, niin lyötyä ei saa lyödä ja vähintään pitää pyytää anteeksi.
Paras näkökulma on kyllä tuo, mitä itse tahtoisin kuulla, jos...
Voi että, tulipa oikeeseen aikaan. Ittekin pyydän anteeksi, kun äsken tuli sanottua kirosana jos toinenkin, kun jugurtit meni kuopuksen toimesta keittiön matolle. (Mutta kun sen siivoominen on niin hankalaa...)
Niin, toisinaan (liian usein) tulee ärähdettyä toisen vahingolle ja ihan turhaan, sillä toinen kärvistelee jo ihan tarpeeksi muutenkin. Mitä sitä veistä kääntämään haavassa??
Se on kuitenkin lohduttavaa, että huomaamme ärhentelevämme turhasta ja osaamme pyytää anteeksi. Jos emme huomaisi tehneemme väärin, emmekä pyytäisi anteeksi, ei lapsemmekaan oppisi anteeksipyytämistä.
Koittakaamme silti ottaa opiksi, pikkuhiljaa, askel askeleelta. Ja onnitelkaamme itseämme aina, kun osaamme asettua vahingontekijän asemaan ja asettaa sanamme paremmin. Eikö?
Kiitos hyvästä ajattelemisen aiheesta.
juuri näin. puit kauniisti sanoiksi, mitä minäkin usein ajattelen..
elämäntäyteinen blogi, johon varmasti vielä palaan!
-mirka-
Harjoitellaan yhdessä. Ja tuo mitä Ylva sanoi, on myös tärkeää: iloita, kun onnistuu. Itse ainakin huomaan kovin herkästi puutteeni äitinä, ja sen, minkä tahtoisin tehdä paremmin. Pitäisi muistaa myös sanoa jes, kun jokin sujuu!
Mirka, tervetuloa:)
Kyllähän sitä tulee sanottua, joskus niin turhasta niin pahasti. Onneksi tulee myös pyydettyä anteeksi.
Lapsetkin on niin erilaisia, meillä toinen "kestää" rähjäämistä (ei, se ei anna oikeutta ärähdellä!) ja toinen purskahtaa itkuun jo pelkästä äkäisestä katseesta/eleestä.
Välillä se kirpaisee, omien puutteiden huomaaminen. Toisinaan se taas on tie parempaan :)
Lähetä kommentti