perjantai 9. heinäkuuta 2010

Helteessä mietittyä






Että minun lapseni eivät ole minun, vaikka minusta ovat tulleetkin. En heitä omista, en päätä kaikista asioista, en ohjaile mistään naruista. He ovat omia persooniansa. He kirmaavat nurmella omiin suuntiinsa. Ja tykkäävät tehdä omia asioitansa. Eivät välttämättä sitä, mitä minä oletan tai haluan. Heillä on omatkin polkunsa.
Mikä onni, että saan olla silti nyt heidän kanssansa. Että minä olen äitinsä ja saan sanoa kummallekin tuon tuostakin "Oma rakas kulta."

4 kommenttia:

Jonna kirjoitti...

Se on tosi tärkeää ymmärtää, ettei lapsiaan voi omistaa. Rakastaa vaan.

inkeroinen kirjoitti...

Miusta on hyvä palauttaa tuokin asia välillä mieleen, se että ne on lainassa vaan.. Huomaa paremmin sitten elää tätä hetkeä ja ymmärtää paremmin niitä pieniä ihmisiä. Paljon mietin myös sitä että mistähän ne isoina oikeasti tykkää? Ite en erota lapsuuden muistoista että mikä oli sitä että oikeasti tykkäsin ja mikä sitä että mistä piti tykätä tai esitin pitäväni.. Oman itsen löytäminen on vaikeaa, toivoisin että omilla lapsilla se kävisi helpommin.
Ihanaa viikonloppua!

Kikka kirjoitti...

Niinpä, kunpa aina osaisikin antaa kulkea omia polkuja eikä yrittäisi (liikaa) ohjailla. Vielä olen osannut antaa mennä, hyviä polkuja ovat taittaneet.

Ylva kirjoitti...

Niin totta.