Minut nämä välipäivät ovat nyt todella napanneet loukkuun. Veto tuntuu olevan kateissa enkä oikeen mistään saa otetta. Että yhden päivän lojuu ja käy läpi lehtipinoa, se vielä olisi ihan kaunista. Mutta kun ei lähde kulkemaan ollenkaan. Entäs jos en tokene tästä lainkaan. Jos koko (loppu)vuosi meneekin kippurassa istuskellessa, eteenpäin vain tuijotellessa. Ei minun äitini koskaan istunut patjalla toimettomana, en minä ainakaan muista. Miten huono äiti välillä meinaan olla.
Toisaalta, pari päivää on vielä lyhyt aika. Ja jospa tästä nouseekin uutta inspiraatiota. Puhtaat lakanatkin sain makuuhuoneeseen vaihdettua. Vihreää, josko tämä tauteilukin pikkuhiljaa jää. Kuinka ventti itse olisin, jos ripuli jatkuisi viidettä päivää. Onneksi kuopus ei tänä iltana tarvinnut sataa vaippaa enää.
Auringonlaskun katsominen kalliolla teki kyllä hyvää. Miksen käy sielä vielä useammin, kun se niin harvoin pettää. Seurakin oli mitä parhain. Illalla lauloin unilauluna tuiki tähtöstä omin sanoin. Siitä kuinka ihania ovat, kuinka aamulla jatketaan leikkjä, kuinka onnellinen olen heistä. Esikoinen tahtoi silityksiä. Ja peitosta piti kääntää lopuksi puoli viileä.
Tällaisia tunnelmia, välillä.
1 kommentti:
Ihminen tarvitsee välillä tekemättömyyttä, luovuus ei kukoista ahtaassa ympäristössä. Se tarvitsee tilaa - ja tietenkin aikaa. Nauti siis tekemättömyydestä, ei se kauaa kestä, sinut (ihan vähän) tuntien =)
Lähetä kommentti