tiistai 9. joulukuuta 2008

9


Yhdeksäs joulukuuta ja maassa kapea kerros lunta. Tai nyt on hiukan paksumpikin kerros, oi ihanuutta. Taidetaan päästä aamulla Stigalla kerhoon. Sitten lupaan, etten yhtään valita itselleni väsymystä, enkä mistään menetä hermoja. Rauhallisesti pakkaan eväät reppuun ja puen haalareihin. Vaikka kiire tulee jokatapauksessa. Ja ehdimme katsoa kalenterit ja jutella kuulumisetkin. Iloita tuosta valkeasta maasta! Takapiha on juuri niin kaunis, kuin olen toivonutkin. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy oksat valkoisina, kuin kauneimmassa taulussa. Minut on helppo lumota rakastamaan talvea, tällä lumella. Mitä nyt on täällä, ei vielä kuvassa.

Käytiin nukketeatterilla, kysymässä lippuja jouluiseen esitykseen. Saatiin ja ostoksiakin tehtiin. Illalla huokailin kodin sotkuja mutta oikeat huolet on toisenlaisia. Meillä on kaikki hyvin täällä kotona, jos kävisin kirkossa, luvattaisiinko sielä että autetaan niitä, joilla on muuta.

On tärkeää, että on aikaa tuijotella. Että pieni ei häviä, kun sovittaa talvikenkiä isommalle. Katsoin koko ajan, silti en voi olla varma jäikö osastolle jälkeemme sotkua. Ajatuksen kanssa, olla tarkkana. Joskus se tuntuu helpolta. Tapittaa ja painaa oikein mieleen, kuinka kiinnostunut yksivuotiaskin voi olla työkoneista. Kuinka hän hakee niitä kirjasta ja murisee, niin kuin tehdään hurjassa leijonassa, sillä nekin ovat hurjia. Ylioppilaiden soihtukulkue voi olla vaikuttava, muttei voita Senaatintorin laidalle parkkerattua nosturia.

Ja esikoisen sanomia, milloinkaan en ennätä tarpeksi kirjata, mutta ehdin kuulemaan ja ihastelemaan ja olemaan mukana tilanteessa. Haastattelin kerhosta, meillä on hiukan erilaiset äänet kun teemme näitä juttuja. Aamulla hän kaipasi aurinkoa, sanoin, että voimmehan mennä jo ulos vastaan, kyllä se pian on nousemassa. Miltei neljävuotiaani naurahti, etteihän me äiti voida mennä, avaruuteen saakka.

Onneksi ei. Meillä on ihan hyvä täällä jaltat maassa. Äiti rakastaa miestään ja kahta lasta. En saa luvata liian montaa, oman pestin hoitamisessa on kylliksi jo kullekin. Välillä voi venytäkin, mutta sitten on rauhan tultava takaisin. Muuten tulee autettava auttajastakin.

Tuon ysin voisin antaa arvosanaksi tälle päivällekin. Kiitettävän. Sehän on hienoa, näin keskeneräisillä kotiäitiysopinnoilla. Voinen onnitella, palkita teekipposella. Vaikka olisi huolia, toivottavasti tällaisena yönä näkee jokainen vain kauneimpia unia.

1 kommentti:

tuikkis kirjoitti...

Hyvä, jos lumi on sinnekin ennättänyt. Täällä se puihusi, niin että aamulla oli hautakivet lumen peitossa ja talot kinosten turvissa.