19

Kalenterini on jälkijunassa, koska niin olen minäkin. Olisin saattanut ärtyneenpääkin kirjoittaa, jos olisin päässyt koneelle aiemmin. Nyt juuri kun meinaan oikein alkaa vuodattaa, huomaan, että on sitä olemassa niin paljon kauheampaa. Kuin minun jouluni. Joka ei ehdi valmiiksi, kun juuri maalisuoralla kompuroi ja tulee kipeäksi. Miten niin ei ehdi ja mikä olisi se valmiiksi.

Kerronpa kuitenkin, että olen ollut äkäinen ja huonotuulinen. Mutta enempää en voi oikein jatkaa aiheesta, sillä jokainen rivi näyttää kirjoitettuna niin pahalta ja turhalta. Meni jo, se huono tuuli. Kyllä, koti on yhä sekainen ja olo flunssainen, mutta mitäpä siitä. Huomenna tulee uusi aamu ja uusi päivä. Ja se jouluaattoko se on joka hiertää. Voisiko olla turhempaa syytä hikeentyä...

Minulla oli tapana rakastaa jouluja, mutta oikeastaan se lysti loppui siihen, kun en enää ollutkaan vain lapsen roolissa. Tai esikoisen ensimmäinen joulu taisi vielä mennä huumassa. Oli ihana esitellä perinteitä ja traditioita ja vihdoinkin jakaa mieluinen juhla oman kullan lisäksi vielä meidän lapsukaisen kanssa. Piparit, tontut, kalenterit, kuuset... huolehdin alle vuodenikäiselle. Ei minusta ollut edes yhtään liioiteltua, että Lucian päivänä tarjoilin aamiaisen sänkyyn kynttiläkruunun loisteessa. Oi taivas, voiko se olla totta. Toisestakin joulusta muistan vielä harhaisen ihasteluni, mutta viime vuonna alkoi jo valjeta ja järki juosta... Että minähän olen vain ollut nautiskelija, muut on pitäneet huolta puitteista. Nyt kun itse on siellä keskiössä, jossa sovitaan kuka ja mitä ja kenen kanssa ja missä vaiheessa... Hoh hoijaa, sanoi Martat kalenterissaan mitä vaan, minä alan jo odottaa, että olisi loppiainen ovella.

En kai aivan sentään. Esikoinen on liikuttava. Hän odottaa niin innoissaan, että saa avata partiolaisten kalenterista suurikokoisen oviluukun. Laskee isin kalenterista, kuinka monta yötä enää ja sitten se on totta! Ja telkkarin joulukalenteri, jota tapitamme ylen areenasta, koneelta, sekin on ollut ihan hauskan koukuttava. Minua naurattaa jopa se "Vähänkö hei himmelii", sanonta, jota yksi tonttu kylvää siinä urakalla. Ja me ottaa rykäytimme piparitaikinankin jääkaappiin. Mielummin sitä ryhtyi leipomaan, kuin siivoamaan. Ja lapset olivat ehkä yhtä mieltä että olkoot sotkut vaan. Pienet valot männynoksissa parvekkeella ovat ilahduttaneet minua monena aamuna ja iltana. Ja tähtipoikani joulujuhla oli yhdenlainen joulukohokohta, jota tältä vuodelta on kiva muistella. Kuopus asettelee tonttulakin otsalleen, kun tietää, että joku sitten ääneen ihastelee. Ja ihastelee muutenkin, sillä yksivuotias on ihana tepastelija, tapittelija, tarkkailija... Ottaa mallia isovelin puuhista ja tekee perässä, omalla tavalla.

Niin että joulun rakastamisesta minä en enää ole varma, mutta teistä kahdesta ja teidän isistä... Oi ihanaa tuntea jotain näin suurta. Kun makasin tänään patjalla kuopuksen kanssa, peittomajan alla, kännykkä taskulamppuna, taustalla soi U2 kun miehellä oli jokin nostalgiointi ohjelma. Muistin, miten mies kertoi ensimmäisen kerran rakastavansa minua. Hymyilytti kovasti ja päässä alkoi humista. Hetken päästä riehuin lentokoneleikkiä yksivuotiaani kanssa ja hänpä pelästyttikin minut voltilla. Taivas varjele ehdin ajatella. Vaikkei uskoisi siihen, voisiko sitä muuta toivoa, kuin että rakkaat säästyisivät pahalta.

Hyvää joulua, millainen, missä ja mikä se sitten ikinä onkaan kenellekin. Ja jos ei tänä vuonna löydy oikea tunnelma, ensi vuonna puhtain sydämin.