17

Flunssaa pukkaa. Tai on pukannut jo koko joulukuun ja pojat taisivat olla räkäisiä ja köhäisiä jo viime kuun lopulla... Mutta nyt vasta alkaa kaaduttaa, minua. Ei kuumetta, ei rokkoja, ei oksennusta, ei akuuttia lääkärintarvetta, ei korva- tai silmätulehdusta... Silloin sitä helposti porskuttaa vaan, ehkä senkin vuoksi, että sitten kun tulee edellä mainittuja, niin sitten ei lainkaan liikahdeta, pois kotoa, ettei tartuteta.

Mutta rupeaa ylittymään raja, ettei tavalliseen malliin jaksa, minulla. Lapset on yhä uskomattomia, mutta eilen esikoinenkin nukkui päivänokosia, mitä on tehnyt viimeksi kai syyskuulla.

Eilen kerettiin kuitenkin aamuksi nukketeatteriin naapurilähiöön. Tiukaksi meni, ja itkuksi. Lapset eivät kiukunneet, päinvastoin, olivat oikein yhteistyössä lähdössä. Mutta silti ehti mennä suunniteltu metro ja toinenkin ja miltein jo luovutin. Mieheni psyykkasi kuitenkin ja niinpä sitten juoksin. Ehdimme ihanaan hämyiseen saliin juuri niin, ettei kukaan tiennyt erään eturivin äidin itkuista ja pinkaisuista. Joulu jollotti ja oli ihanaa katsella tonttuja. Kuopus puristui välillä tiukasti syliin, selkä näyttämöön päin. Jännitti, muttei liian kovasti, koska turva oli ja se nautti.

Päivällä tehtiin pesä olohuoneeseen ja nukuttiin kuusen lamppujen tuikkeessa koko sakki. Kuinka virkisti. Sitten tuli vielä äitini ja lähti poikien kanssa ulkoilemaan. Ihanaa, näitä kädenojennuksia ei torjuta. Sain patjat haettua tuulettumasta ja roskat pois haisemasta ja jääkaapista pois pilaantunutta ja tiskejä hiukan tiskattua. Poikien "kulkusverhokin" roikkuu nyt keittiönoven karmista.

Alkaisiko helpottaa jos koittaisi olla vaan.