Liikutus

Sunnuntaina olin poikien kanssa kirkossa. Kun nyt kerran seurakunnankerhoon on laitettu, niin taitaa tulla kylkiäisenä kaikenlaista. Kyllähän minä sen kestän, aikuinen, omin ajatuksin ajatteleva. Lapsista olen hiukan huolissani. Mutta ainakin yritän parhaani mukaan olla mukana, myös näissä kokemuksissa, joita kirkko heille tarjoaa.

Ja itkuksihan se meni alusta loppuun. Siis minulla. Ensin löytää esikoisen askartelema enkeli muiden joukosta ikkunasta. Se oli niin liikuttava. Kirkossa tutut laulut, kyyneleet tulevat niin helpolla. Äitinikin mukana. Niin moni tarina kietoutuu yhteen enkä tahdo tunteita salata. Esikoinen ei rohjennut esitykseen, mutta viittilöi leikkiä varovaisesti penkissä vieressäni mukana. Ja kuopus. Hän on lumoutunut. Seisoo sylissäni kädet harkitusti ilmassa liikkuen. Näkee edessä viittoilevan papin pitkän matkankin yli ja tanssii. Heti kun piano soi, hän on mukana, niin suloinen ja liikuttava. Loppulaulussa esikoinenkin uskaltautuu mukaan esiin, puhaltelemaan enkelinhöyhentä. Äiti itkee ja laulaa, "Tahtoisin toivoa sinulle, jotakin oikein hyvää...iloa onnea syvää." Toki, teille rakkaimpani. Oi kuinka olette aarteitani.

Sitten syömään pullaa. Äiti rauhoittuu ja hetken päästä jo toruu, aulassa jouksijaa. Mutta myös halaa ja iloitsee. Kehuu ja kiittelee. Oli ihanaa, tuntui hyvältä, että tuli mentyä.

***

Tänään energiansäästöviikolla syynissä autoilu. "Tiistaina kävellään tai pyöräillään lyhyet matkat ja käytetään oman auton sijaan julkisia kulkuvälineitä." Päädyimme puisoon kävelyllämme. Keli oli niin upea. Oi kunpa tämä ruska olisi ikuista. Tai siis kestäisi koko syksyn. Keltaisena hohkaavat puut ovat niin paljon piristävämpää katsottavaa, kuin puut pelkillä oksilla. Keräsimme koriin lehtiä ja tammenterhoja. Toistelin kerta kerran perään, kuinka ihanaa, kun aurinko paistaa, kuinka upeana puut vielä loistaa.

Puiston sulkeuduttua ei maltettu vielä tulla sisään. Ulkoiltiin pihassa, käytiin kaupassa. Ilman autoa, ei meillä ole sellaista.