Torstai 25.10. 2007

Tämä on Nelli sinulle. "Ikivanha" postaus, ajalta, jolloin kuopus oli vielä vatsassa. Aikamatka. 

Kuulen hyvin itseni. Ei tunnu kaukaiselta, eikä varsinkaan vieraalta. Meidän elämää, juuri noin ihmeellistä, että syödään lapsen kanssa keksejä pimeässä, vaikka tosiäidit ehkä pitäisi lapsensa jämäkästi rytmissä ja ties mitä... 

Yöyllätys

Ei, vauva ei vielä ole syntynyt. Pieniä kniippauksia vain on ollut. Silti iltaisin hiipii vahvasti mieleen ajatus, mitäs jos juuri nyt...

Viime yönä esikoinen(kin) nukkui levottomasti. Heräsi itkemään jalkasärkyä. Luimme kirjan Jasonista ja hän sai jatkettua unia. Eräskin äiti ei. Siirryin keittiöön kirjoittamaan päivyriä. Join maitoa, söin voileipiä. Muumipapan mielestä sen pitäisi tehdä hyvää yöllä.

Esikoinen heräsi uudestaan ja marssi minua itkien hakemaan. Kyllähän minua välillä hirvittää, että olen pitkään jatkuneine yöimetyksineni (ei siis kyllä enää) tai muine vastaavine "kasvatusvirheineni" opettanut pojan huonoksi nukkujaksi. Mutta viime yönä en suostunut syyttelemään itseäni. Ajattelin vain, että elämmepä jänniä aikoja kaikki yhdessä. Ei ihme, jos pienen mieli on sekaisin ja yöuni herkkä. Lohdutin ja ajattelin, että nautitaan nyt tästäkin. Koitin selittää niin pojallenikin. Että ei hätää, yö ei ole paha ja aamu on tulossa. Ja että ajatella, kohta vauva nukkuu meidän kanssa, tuolla kopassa. Luettiin kirjaa maatilan touhuista, saman peiton alla, keskellä kuiskutuksia.

Ja kun poika kiipesi punaiseen sänkyynsä jatkamaan kohta unia, hain meille keittiöstä yllätykset. Söimme hymyillen nukkuvalta isiltä salaa minttusuklaadominot ja joimme päälle vesihörppäykset. Sanoin, että nukutaan vielä hetki ja herätään sitten neuvolaan. Minä tulen mukaan, sanoi poika ennen nukahtamistaan.