lauantai 19. syyskuuta 2009

Palstalla syyskuussa 2009 osa 3






Tänään olin surullinen. Olisin tahtonut kävellä vain hartiat painuksissa ja roikottaa raskaita tunnottomia käsiä sivuilla. Pysyä vaiti ja tuijotella tyhjyyteen.

Mutta en minä haluaisi päivääkään olla niin surullinen, etten huomaa, kuinka ihanat lapset minulla on. Kunpa se olisi mahdollista.

En minä surutonta elämää toivo. Se ei kai olisi kokonaista eikä ainakaan todellista. Mutta kun vain saisin varmuuden, etteivät murheet meitä hajota tai murenna.

Palstalla ruoho oli märkää ja kuopus ahdistui hyttysistä. Ei lopulta tahtonut nousta rattaista lainkaan, joten kävin papuja poimimaan ilman apulaista. Lauloin pingviinilaulua, josta pitää kovasti, aurinko paistoi ja pian alkoivat silmänsä lupsua.

Vati oli täynnä papuja, enkä tiennyt mitä tehdä seuraavana. Kuopus nukkui suloisena villapeiton alla. Istuin vain ja naputin viestiä miehelle. Ajattelin hänet siihen vierelle. Tuuli kahisutti ihanasti koivujen lehtiä peltoa ympäröivissä puissa. Istuin ja kuuntelin ja päätin, että istun ja kuuntelen vielä ja vielä ja vielä hetken, ennen kuin jatkan matkaa, lähdemme hakemaan esikoista kerhosta. Selasin kirjasta kauniita kuvia, josko niistä olisi apua.

Viisi vadelmaa tuliaisina. Ja terveiset varikselta. Ja minulla kokemus, että hassua kun meillä on paikka, jonka olemme vuokranneet, ja jossa voin käydä vaikka vain istumassa hiljaa suruineni, kuuntelemassa tuulia.

3 kommenttia:

Peanut kirjoitti...

Ihanan haikea kirjoitus, syksy on hiipinyt myös blogiisi :)

Elisa kirjoitti...

Surua on ollut ilmassa täälläkin, noh samalla suunnallahan me asumme =) Sadetta tarvitaan jotta osaisi arvostaa auringonpaistetta.
Tärkeintä kai olisi että maksimoi vaikeina aikoina myönteiset puolet elämässä, esim ihanat lapset. Elämän kude muodustuu kaikista kokemuksien langoista, hyvistä ja huonoista.

Eikö laulussakin sanota, että tuulelta vastauksen saat?

*Voimahalaus*

Joola kirjoitti...

Luin yöllä keskivaikeasta masennuksesta. Luin, kuinka masentuneenakin on iloja. Olin ajatellut, että koska elämässäni on koko ajan niin paljon hyvää ja iloa, surullinen on parempi sana kuin masentunut. Olen vieläkin, mutta entä jos sittenkin... Ovatko kaikki ajattelevat ihmiset enemmän tai vähemmän masentuneita. Toiset vain osaavat sen "taudin" paremmin hallita. Miltä tuntuu, kun parantuu masennuksesta, katoaako se kokoaan, kuten esimerkiksi flunssa. Käytiin illalla uimassa, olin luvannut esikoiselle, että kun molempien räät on ohi, mennään uimaan. Ovat nyt ihan terveitä. Ollaanko masennuksestakin joskus ihan selvästi selvinneitä.

Äh, kun vain osaisi olla parempi. Itselle ja nyt erityisesti toisille. Tai sitten hyväksyisi, ettei ole...

Mene ja tiedä. Kiitos Elisa ja Peanut.