Vaiheita

Joskus huomaan huokaisevani, että meillä on nyt tällainen vaihe. Kun kiiruhdamme kerhoon tai emme hätäile, kuitenkin aamussa sinne menemme. Esikoisen kerhoaamut rytmittämässä viikkoa. Kävelemme kerholta pois kuopuksen kanssa. Meidän kahdenkeskinen oma aika. Nyt on tällaista. Pienenhetken. Sitten tulee muuta.

Entä illat. Jos en nukahdakkaan sinne pienten unen tuhinaan, punaisen unilampun valaistessa pikkuisen, pimeää. Kuopus herää, itkee, odottaa vierelleen, kunnes saa taas unenpäästä kiinni. Vaihe. Ja yksivuotiaalla muitakin, kausia. Oma tahto puskee veturin lailla, ja kiukuttaa hirmuisasti jos ei saa sitä junaa tai kaivuria tai kännykkää tai mikä nyt onkaan jollakin toisella tai muuten ei niin sallittua.

Sitten on ollut sellaisia pidempiä hyvin toisenlaisia vaiheita. Viikonloppuna sain hetken siivota yksin. Kuopus nukkui parvekkeella ja mies oli esikoisen kanssa kaupoilla. Kuuntelin vanhaa musiikkia ja muistelin menneiltä mukavia. Mietin ketä suutelin viimeksi, ennen kuin tapasin mieheni. Mihinkään en nykyistäni vaihtaisi, mutta eivät ne huonoja suukkoja olleet, ei tarvitse harmitella, niitäkään jaksoja.

Mutta entä jos vaiheet jäävät kesken. Jos täytyy lähteä äkisti. Kuulin perheestä, jossa monta pientä lasta ja isä on sairas parantumattomasti. Kuinka auttaisi, mikä koskaan lohduttaisi.

Ulkona myrskyää, meillä on lämmin koti. Käperryimme esikoisen kanssa taas ihan vieretyksin ennen unta. Kiitos kun saan olla sinun ja pikkuvelin äiti ja isin vaimo. Sinä kiitit takaisin, että olen äitisi. Kuinka itketti.
Antaa tulla vaan, vaiheita. Kunhan saamme pysyä elossa. Tänään olin kiukkuisellakin päällä, mutta miksi sitä enää muistelisi. Moni muu asia on päivän lopussa tärkeämpi, kuten se, että tässä ja nyt minulla on onneni.

Mikä ikinä onkaan sinun vaiheesi, voimia toivon, ja rauhaa ja rakkautta.