perjantai 21. marraskuuta 2008

Äidillä on paikka kotonakin




Silloin kun pää on niin täynnä ajatuksia, se saattaakin tuntua aivan tyhjältä. Mistään ei saa kunnolla kiinni, ei tiedä mihin ryhtyä. Silloin, kun voisi ajatella vaikka miten suuria tai pieniä, huomaa, ettei ajattele juuri mitään mainitsemisen arvoista.

Tapasin vajaa viikko sitten Risto Isomäen. Kirjoittanut paljon ilmastonmuutoksesta. Optimistisempi kuin Linkola. Tarkoitus oli etsiä kanavaa tehdä omaa osaansa. Mutta tapaamisesta jäi hämmennys. Ehkä siksi, että tilaisuuteen ilmaantui yksi vieras aivan humalassa. Mutta myös siksi, että mietin mihin riittää aika, minkälaisen projektin luomiseen riittäisi rahkeita, kun itse hankkeisiin osallistuminenkin aina syö aikoja.

Ja äitiä tarvitaan myös kotona. Ja äiti tarvitsee rakkaitansa. Kuopuksellani on valtava kehityspyrähdys päällä. Sitä alan jo niellä, ettei hän ole enää vauva. Muut ovat ympärillä raskaana, muilla on vastasyntyneitä tai pieniä, jotka maistelevat ensimmäisiä kiinteitä. Ei enää meillä. Meillä on kaksi lasta. Kommunikointi on ottanut aivan uusia muotoja. Yksivuotias maistelee sanoja. Kaksoiskonsonantit ovat suosikkeja. Elehtii käsillä. Aivan mieletöntä katsella. Poskihampaita on puhjennut ja yöuni jälleen rauhoittunut. Veljesten yhteispeli on yhä väliin raisua, mutta en ole heittänyt toivoa. He kikattavat usein, riehuvat, juoksevat olohuone-keittiö ympyrää ja vain toisella on nokkahuilu suussa. Kuopus on kiinnostunut kaikesta, mitä esikoinen tekee ja osaa taitavasti matkia. Heitä on ihana seurata. Välillä tuntuu, etten malttaisi olla sekunttiakaan poissa.

Ja kuitenkin olen ollut, jopa useita. Tänään puistossamme oli illalla keskustelutilaisuus geenimuunnellusta viljelystä. GMO-vapaa Suomi kampanja-aktiivi kertoi ja innosti. Jos Isomaki jätti hiukan hiljaiseksi, tähän pystyi tarttumaan heti. 6.-7.12. Vanhalla ylioppilastalolla on Eettiset joulumarkkinat. Lupasin olla valmisteluissa ja paikanpäälläkin pikkuisen mukana.

Kun sitten kipitin kotiin, oli vain niin ihana olla omien luona. Katsoa, jutella, kuunnella. Miltei kolme tuntia poissa, on minulle jo pitkä aika. Pian he ovat isoja. Ja minun on pala palalta annettava muiden tulla, olla. Nyt paras on tässä, lähellä.

Kotityöt, kuka ne hoitaa, jos äiti haalii liikaa muuta ja valvoo yöt. Ostin kirppikseltä Pemmikaanin (Anu Harkki) imetyspaidan, jossa lukee edessä Äitivoimaa. Sitä on ihana pitää päällä. Kaikilla halukkailla äideillä pitäisi olla vaate samaisella tekstillä. Saan siitä paljon virtaa. Tunnen myös olevani osa suurempaa porukkaa. Siellä ne muutkin äidit jaksaa, äitiydestä saa kosolti energiaa.

Mietin kyllä kovasti kuka pitää huolta odottavista äideistä, siis heistä, jotka odottavat lasta ulkomaasta. Aivan liian pitkiä aikoja, tietämättä lainkaan milloin on todellisen juhlan ja helpotuksen aika. Milloin oman lapsen saa syliin. Kunpa he tuntisivat jo olevansa osa ketjua. Synnytyskokemukset ja raskaudet ovat naisten inttijuttuja, liian vähän yhä puhutaan adoptiosta.

Pitäisi nukkua. Huomennakin on näitä ajatuksia, jotka tarvitsevat välillä lepoa.

Muistutan itseäni: Pienesti vain. Omassa osassa on kullakin kylliksi kannattelemista. Pieni voi olla kaunista, varsinkin jos se on äiti, isi ja kaksi lasta. Kaikkea en jaksa, osallistun vaikka vain pienestikin johonkin, mutta niin hyvin, että saan siitä elämiseeni lisäarvoa. Tärkeitä asioita on puolustettava, muttei millä tahansa hinnalla. Kaikkinensa elämä on opettelua, haetaan sitä tasapainoa. Välillä ennätän hymyillä sille viisitoistavuotiaalle itselleni menneisyyteen, että näetkö nyt, en kuopannut ihanteitani. Kerran muistan katsoneeni peiliinkin niin, että ajattelin olevani ihan kauniskin. Minulla oli isin tai äidin vanhat farkut, siniset puukengät kirpputorilta, kangaskassi maailmankaupasta ja Greenpeacen No time to waste -paita.

Ei yhäkään ole aikaa hukattavaksi. Maailmassa riittää kullekin palaa pelastettavaksi. Ja sitten on vielä muuta tärkeää ja rakasta. Kuten minulla tämä perhe, mies ja kaksi poikalasta.

6 kommenttia:

minja kirjoitti...

Miten kaunis teksti!
Ja jälleen kerran kävi niin, että pää on niin täynnä ajatuksia ja sanoja että se tuntuu tyhjältä :D Tuo on niiiin totta! Kaikki.

Eettisille joulumarkkinoille kiinnostaisi ihan hirveästi tulla, mutten taida päästä tuolloin :(

Onnellista viikonloppua <3

Eeva kirjoitti...

Näistä sun teksteistä huokuu tyyneys, tyytyväisyys ja rauhallisuus, kuten yksi ystäväni totesi (vaikkei teitä tunnekaan). Juuri sellainen kuin mun olo on iltaisin, kun olen nukahtamassa ja kuuntelen ison ja pienen miehen tuhinaa. Ja olen niin onnellinen, että en ikinä ole ollut.

Joka ilta tuntuu, että on saanut kaiken. Myös känkkäränkkä-päivien iltana. Tai ehkä eniten juuri silloin.

En nyt oikein tiedä miten tuo liittyy tähän, mutta tulipahan mieleen. ;-)

Vilma kirjoitti...

Tekstejäsi on ihana lukea. Jollain tavalla tulee niin mielettömän rauhallinen olo itsellekin. Mietin paljon saman tyyppisiä asioita, vaikka elämäntilanteemme ovat erilaiset.

Kirjoitat lapsistasi niin kauniilla tavalla. Kyyneleet tulee silmiin lukiessa, niin suuri rakkaus niistä huokuu. Olisipa meitäkin pian kolme..

Välillä on niin surullista huomata hakevansa muilta oikeutusta tavoilleen, itselleen, koko elämälleen. Toiseksi viimeiseen kappaleeseen palaan yhä uudelleen ja uudelleen, yritän niin kovasti oppia siitä jotain.

Kaunista lauantaita.

Elisa kirjoitti...

Ihana rakkautta huokuva teksti, kiitos tästä. Edellisen kommentin jättäjän sanoja lainaten; tulee melkein kyyneleet silmiin tekstiäsi lukiessa!

Kaiken lisäksi ihailen sinua; että löydät kahdelle lapselle äitinä toimimisen lisäksi aikaa tehdä hyvää, välillä on hyvä olla tuijottelematta omaa napaa ja katsella ympärilleen.
Yritän ottaa oppia sinusta!

Joola kirjoitti...

Kiitoksia. Minä itken usein. Ja oli mukava tietää, tai siis luin kerran jostakin, että se on ihan hyvä tapa. Että antaa tunteen tulla, eikä painella sitä piiloon. Joskus julkisella paikalla nielen itkuja. Joskus se on paikallaan, joskus harmittaa. Silloin, kun hyvä nyyhke menee hukkaan;).
Mutta toki muutkin tunteet hyvää tekee. Oi kunpa joka päivä saisi myös nauraa täysillä.

Tokavikasta kappaleesta itse tahdon mainita, että silloin teininä peilin edessä en käyttänyt sanaa kaunis. Mutta muistan hetken. Meillä oli genkkanissa, eteisessä, sellainen seinän kokoinen peili. Olin lähdössä kouluun ja muistan kuinka ajattelin, että nyt näytän siltä kuin usein haluaisin. Se ei johdu pelkästä asusta. Oli muutenkin varmasti oikea mielentila ja valot ja pisamat jotenkin kohdallaan:).

Elisa, minä ihailen esimerkiksi Soule Mamaa. Mietin usein, ettei sellaista voi olla olemassakaan ja kuitenkin hän tuntuu niin todelta ja siksi ihailemisen arvoiselta. Minä yritän ottaa hänestä oppia, ja olen mielestäni jo ottanutkin. Suosittelen The Grative family kirjaa kaikille vähänkään aiheesta innostuneelle. Ja toki hänen blogiaan...
Kyllä minä muitakin ihailen, kuten omia vanhempiani...

Joola kirjoitti...

Voi että minä inhoan englannin kirjoittamista. Sen kirjan nimi on tietenkin The Greative Family...