Helmikuun viimeisille päiville sattui monta loistetta. Valosta saa valtavasti voimia. Tänään ihana aurinko, eilen hauska vierailu, sunnuntaina vietimme kummien kanssa esikoisen synttärijuhlia.
Minun "huonoemäntä-syndroomani" hellittänee lähivuosina, sillä esikoinen tahtoi nyt hoitaa jo astioiden valitsemiset ja pöydänkattamisen ihan itse. Kakunkin koristeli ja tarjoiluita suunnitteli. Plaseerasi. Kävi kanssani kaupassa. Touhusi niin täynnä intoa.
He ovat omat aurinkoni, poikani. Olen onnellinen, että saan olla heidän äiti. Tuhlata heihin aikaani, kuten joku ehkä sanoisi. Mihin muualle sitä kiirehtisi, kun tässäkin aika kuluu niin nopeasti. Kaipaan töihini päiväkotiin välillä kovasti, mutta kun sitten joskus taas olen siellä, tuskin harmittelen, miksi viivyin kotona pidemmästi.
Siltä varalta, että huomenna ei paista, kirjaan talteen itselleni: Muista ihanat valosi.
2 kommenttia:
Ihanasti kirjoitat, valosta ja tästä kaikesta. Myöhästyneet onnittelut valosankarille! Ja tietysti sille äidille myös, joka on tehnyt noin ihanan pojan.
Kiitos Mirva kauniista sanoistasi. Valosankari on ihana sana! Hänen kolmas nimensä tarkoittaa auringon valoa, tai -sädettä. Olisin tahtonut antaa nimeksi auringon, mutta se oli väestörekisterin mukaan tytön nimi. Valo olisi pojan, miksi emme sitä keksineet:)!
Ihanaa poikaa en ole tehnyt, saanut kylläkin.
Lähetä kommentti