torstai 9. helmikuuta 2012

Kuule kun kuiskaan






Nukketalolla ei ihan kauheasti leikitä, jollei leikiksi lasketa sitä, että minä tai jompi kumpi pojista sijoitetaan "ukkelit" harkiten johonkin ja muiden huviksi jää sitten huomata milloin mistäkin kukakin. Isi on tällä hetkellä sängyssä, niin kuin on ollut, moetta päivää jo kipeänä. Pojat on suht terveitä, pääseet kerhoihinsa ja eskareihinsa, siis ulkona, ties vaikka lumikasoja valloittamassa. Minä en niinkään hääri keittiössä ruuanlaitossa, kunhan paistattelen päivää lämmittävässä auringonvalossa.

Listaan vahingossa asioita, joita haluaisin, ja sitten tajuankin, että selviän ilmankin ja on vähän pakkokin. Ruokakaupassa tuskastun, kun en keksi yhtäkään edullista ekologista ruokaa - jota pojat vielä söisivät! Kerhoeväiksi taiteilen usein vähän ja montaa, mutta nyt pyörittelen kädessä vain yhtä kauniin vihreää omenaa. Josko vain sitä lohkoiksi ja pähkinöitä kaveriksi. Ja joku pieni voikkari. Päivällä tein ihanaa bataatti-porkkana-sipulikeittoa, mutta sitä söi vain minä ja säälistä vähän mieheni.

Toivoin, että sarvikannu ja auringonhattusuihke pitäisivät terveenä. Mutta särkylääke on sittenkin se tosiystävä, kun korvissa muhii ja ääni on taas lähdössä. Pojat nukkuivat niin kauan hyvin omassa huoneessaan, mutta nyt on ollut vaeltelua. Yskittää, sänky on pelottava, ylipäänsä on maailman tylsintä kuulemma nukkua.

Olen myöhään illalla juhlimassa Haaviston kampanjalaisten kanssa ja mietin, että olen ollut niin kauan poissa yöriennoista. En muista kantaa mukana korvatulppia ja viimeksi kun hippasin, baareissa sai vielä sauhutella. Ihan mahtavaa, ettei nykyisin tiedä mistään, onko illalla ollut ulkona. Metrolla kotiin, ei juotuja tuoppeja ja paidassa ei röökinhajua. Hävetti, kun en ollut puhelias seurassa mutta ennen unta harmittelen kuitenkin niitä vähiäkin sanottuja sanoja. Viisaampia olisi muka pitänyt osata. Onneksi uskalsin käydä kättelemässä itse ehdokasta. Vaikka Niinistö tuli valituksi, Haavisto on minun presidenttini kenties kaikki seuraavat kuusi vuotta.

Olen iloinen, että ehdin kuvaamaan ja kirjoittamaan edes jossakin saumassa. Sillä näinä hetkinä mietin, että elämässäni on hirmuisen paljon kaikenlaista. Vaikka - kirjoitan tämän taas ties tuhannen kerran - kotini on sotkuinen, terveys on haave ikuinen, raha ei riitä ja ilmassa on väsymyksiä... Minä kuitenkin haluan elää juuri tätä elämää juuri nyt. Se on ihan oikeaa, sitä ei tarvitse muuksi kaunistaa, riittää, kun se minulle ja läheisilleni kelpaa. Ja on lukuisia asioita, joista saan voimaa, arki sittenkin kantaa.

Kuopus sanoo eteisessä, kun tulen kotiin ties mistä:
"Äiti mä kuiskaan sun korvaan, jos vaan laskeudut alas sieltä."
Kyllähän minä, käyn polvilleni eteismatolle.
"Mulla oli sua ikävä. Rakastan sua."

Niin minäkin sua. Ja sua. Ja sua. Oma Hassu pieni perheeni, me selviämme monesta.
Nyt on talvi 2012 ja tästä jää mieleen myös paljon kaunista.

2 kommenttia:

kerttu kirjoitti...

Samat tunnelmat kaupassa,tosin tytär on kyllä kiitollinen ja syö kaikkea,mutta ruoan hinnat hirvittävät.
Kiitos ihanasta punaisesta inkkaripäähineestä (sait loihdittua sellaisen jostain)ja kauniista paketoinnista olemme hurmiossa kummatkin:-)

Mirva kirjoitti...

Voi miten ihana kirjoitus. Tuli kyyneleet silmiin tuosta kuiskauksesta.

Kiitos upeasta inkkaripäähineestä, se oli oikein mieluisa! Tänään mennään kirjastoon lainaamaan inkkarikirjoja, jos semmoisia nyt enää näinä poliittisesti korrekteina aikoina on.