sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

***






Päivällä ajattelin, että illalla haluan syödä suklaata ja katsoa jonkun nyyhkyelokuvan. Jotta saan kyyneleet irti kuopistaan. Aina ne eivät tule, vaikka tuntuisi, että niitä tarvittaisiin helpottamaan. Solmuista mieltä, joka ei tiedä. Mitä oikein ajatella mistään ja kenestäkään. Usein itku tulee itsestään, enkä aina heti keksi syytäkään.

Esikoinen kysyy, miksi äiti ja isi ovat niin kireitä. Minä selitän listan asioista, jotka painavat mieltä. "Ahaa, nyt minä ymmärrän", hän sanoo, äänessään yhä kepeyttä. Mutta hän hieroo minun hartioita, neuvoo, kuinka ohimoita painamalla voi helpottaa pääkipua, halaa monta kertaa ohikulkiessansa. On kultainen ja ihana, niin kuin hän ja veljensä aina, myös riidellessään ja kiukuissaan tavallansa.

Päivä ei ole huono, sillä minulle on annettu paljon valoa. Saamme siivottua matkan jälkeiset tavararöykkiöt joukolla ja pestyä pyykkiä monta koneellista. Kumpa toistenkin solmut voisivat taas aueta. Uusia voi tulla, sillä elämä on sellaista. Mutta nykyisten täytyisi ensin saada aueta rauhassa.
***
Lähden palstalle illalla. Siellä on hyttysiä niin paljon, ettei se enää ole todellista. Vaikea hengittää jopa, kun tuntuu että tunkeutuvat suuhun ja nenään sieraimista. Aikeita oli monia, mutta päätän yrittää selvitä sisulla edes vadelmien ja kurkkujen poiminnasta. Anorakki on mukana viileyden varalta. Ihan lämmin on, mutta vedän hupun ja vetskarin tiukasti kiinni, ja silti kasvot ovat hetkessä paukamilla. Päätän, etten edes yritä juoda teetä omalla heinikkoisella tiluksella. Palstojen reunalla on avonaisempaa istuskella, yhteisellä katoksella.

Tee maistuu herkulta ja hyttyset ovat pitäneet minua hetken poissa muista ajatuksista. Naurattivat jopa lopulta, niitä oli niin sankasti ja niiden huiskiminen mahtoi näyttää koomiselta. Kun lähden kotiin, näen yhtäkkiä hevosen pellolla. Siellä oli niitä ja lehmiäkin vielä toissa kesänä, mutta ei niitä enää pitänyt olla. Katselen heppaa ja hän minua ja kuiskailen kesäillassa että hauskaa, kun olet siinä, tervetuloa. En tiedä kenen hän on ja miksi ja mistä, mutta ihanaa hepoa on katsella. Silmät kastuvat, sillä olen kaivannut pelloille elämää siitä saakka, kun kaupunki päätti häätä eläimet ja omistajansa.

Kotona kuopus valitsee tuliaisista kurkkuja ja esikoinen vadelmia. Luen heille Melukylän lapsia ja olen onnellinen monesta.

Toivon hyvää muihinkin koteihin, solmukohtiin ratkaisuja.

5 kommenttia:

minja kirjoitti...

Mua joskus suututtaa etten osaa enää itkeä kuten ennen, silloin saatoin itkeä useinakin päivinä viikossa. En toki halua enää niin vaikeaa elämää takaisin kun silloin oli, mutta itkemisen helppouden kyllä, koska se puhdistaa niin paljon.

Tänään olen kuitenkin itkenyt onnesta ja se tuntuu valtavan hyvälle. Ja se, miten paljon voi rakastaa myös ystävän lasta, joka päänsä rintaani vasten painaessaan tuntui niin omalta, ihan kuin oma pienimpäni (vaikka me on tavattu vain kahdesti). Ja mikä luottamuksen osoitus se pään painaminen syliini oli. Kyllä siinä kyyneleitä vuodattivat kumpainenkin äiti.

Lapsissa on se kaikki aitous ja rehellisyys.

Voi rakkaus.

sade kirjoitti...

se on hyvä että vaikka on solmukohtia niin osaa nähdä kaiken sen hyvän ympärillä. Uskon että kyky siihen auttaa myös selvittämään solmuja. Meillä oli monen monta solmua alkukesästä. Lopulta, ehkä positiivisten ajatusten voimalla, ne aukesivat. yksi kerrallaan. Toivon solmujen aukenemisia myös sinne.

Kirjailijatar kirjoitti...

Mihin se itkemisen taito oikein katoaa? En minäkään nykyisin itke kovinkaan usein. Tai no, olen kyllä varsinainen itkupilli, jos luen tai katson jotain koskettavaa.

Kävin juuri viime viikolla eräällä palstalla ja ihmettelin, kun se oli kutistunut niin pieneksi. Ei kuulemma riitä viljelijöitä, ihme.

kerttu kirjoitti...

Hei! en taida olla aiemmin kommentoinut,vaan ollut vaan täällä hissukseen mukana.
Minä kommentoin nyt vähän asian vierestä,joskus aiemmin HUVIlassa blogissa oli keskustelua lasten laitosruoan lisäaineista ja jonkinlaisen pamfletin /adressin laatimisesta. Laadittiinko sellainen?
Olen nyt ihan itsekseni kirjoittamassa yleisönosastoille ja suoraan Palmialle yms,mutta mietin olisiko muillakin jotain jaettavaa?

Joola kirjoitti...

Voi Kerttu. Niin tärkeä asia, mutta silti jäi toukokuussa muiden juttujen jalkoihin ja ei tullut kirjoitettua mitään minnekään. puhelu soiteltiin jos toinenkin ja päiväkodin johtajan kanssa keskusteltiin ja hän sitten taas Palmian kanssa, niin että olivat kuulemma tullajo lankoja pitkin... Palmia kirjoitti oman vastineensa keskusteluiden ja yhteenottojen innoittamana luulen. Sen bongasin päiväkodin ilmoitustaululta. Siinä sanottiin sitä samaa, että glutamaattia ei enää käytetä ja ne mitä käytetään, on turvallisia ja tavanomaisia. Uskoo ken tahtoo, itse en usko, että ne ainakaan ovat tarpeellisia, varsinkaan, jos ruoka tehtäisiin päiväkodin omassa keittiössä sinä päivänä, kun sitä on tarkoitus syödä... Jos sinä saat jotakin aikaiseksi, allekirjoitan mielelläni. Ja varmasti hirmuisen moni muukin. Sekin sapetti toukokuussa, kun Helsingin kaupunki julisti ruokakulttuurin nosteesta ja vallan oma projektinsakin menossa, jonka tavoite on lisätä luomu- ja lähiruuan saatavuutta ja esillä oloa paitsi yksityiskodeissa, myös kaupungin laitoksissa. Meno käytännössä on ihan toista, kiitos palmian. Poikieni uuteen päiväkotirakentukseen ei remontin myötä välttämättä tule enää valmistuskeittiötä, vaan silkka lämmityspaikka vain. Järkyttävää sanon minä! Argh, pääsin vauhtiin... Varmasti moni virallinen taho tukisi adressin kirjoittamista myös ja lääkäreitäkin löytyy, esim Antti Heikkilä kirjoitteli paljon nykyisen kouluruuan haitallisuudesta... Tsemppiä ja ollaan tosiaan kuulolla! T: Joola