torstai 9. kesäkuuta 2011

Kun äiti karkasi kotoa













Yhden lempikuvakirjani nimi. Siinä äiti lähtee hetken mielijohteesta mukaan poikansa inkkarileikkiin, kesäpäivään, luontoon. Ja virkistyy.

Minä pääsin metsäretkelle omien murujeni ja ystäväni ja hänen poikansa kanssa. Otin satoja kuvia, jotka laitan diasarjana vielä monta kertaa ruudulle pyörimään ja sukellan sisään kesään, metsään, valoihin, pusikoihin, kuusikkoon, männikköön, piiloon, telttaan, nuotiolle, lampeen pulikoimaan, uimalaseja pelastamaan... Syömään simppeliä retkiruokaa, kuulemaan naurua, poikien hetkittäistä taistelua ja sitten taas leikkejä ja jutustelua. Puhaltamaan pois suruja, joita tulee, kun kaatu maastojuoksuissa. Kuivattelemaan kastuneita kenkiä. Elämään uudestaan ihania hetkiä.

Kuulen lintujen laulut ja tuulen suhinan puiden lehdissä. Poikajoukko ei ole äänetön, paitsi välillä sekin on. Ja silloin muistan, ettei lapsilta aina tule kysyä, mitä mietit. Sillä eivät he ehkä mitään mieti. Osaavat olla yhtä meneillään olevan hetken kanssa ja päässä saattaa olla sisäinen seikkailu, nähty liekki tai lintu, liplatus, välke, tuulen kuljettama pilvi tai ihan vain silkkaa huminaa.

Sain huomata, että yhden yön telttaretken valmistelut ovat jo koko matkan arvoisia. Pojat olivat niin innoissansa, etteivät pysyneet housuissansa. Esikoinen sanoi reissua edeltävänä yönä monta kertaa ääneenkin minulle ja miehelle, että on niin onnellinen ja innoissaan ja iloinen, ettei tiedä miten päin olisi, mitä sanoisi. Minun poikani. Ja hän pakkasi itse omat vaatteensa reppuunsa ja oli ihana perustellessaan, miksi mukaan on otettava myös kolme pikkuautoa ja tussia ja rasiallisen pelikortteja. Ja kyypakkauksen kantaminenkin oli kunnia-asia.

Yön nukuimme teltassa. Tai lapset nukkuivat ja me äidit totesimme tulleemme kai vanhaksi, kun luihu makuualusta ei oikein riitä unia-antavaksi patjaksi. Mutta kuulimpahan ne linnut aamuyöstä. Eikä yksi valvottu yö mitään himmennä.

Ihanaa siellä oli, metsässä. Rinkan kantaminen ja kattilan tiskaaminen kaislikossa. Se tekee minulle niin hyvää. Poikien äitinä, vanhan ystävän kanssa kokea sitä kaikkea. Oma kulta kotona odottamassa. Tunsin olevani se ihminen, joksi halusin isona tulla. Hyppään uikkarilla paljain varpain juurten yli hakemaan pyyhettä teltalta, eikä tällainen vanheneminen pelota. Jos jaksan, uskallan ja saan tehdä tällaisia juttuja. Paistaa tikkupullaa nuotiolla ja tuoksua hyttyskarkotusvoiteelta ja savulta. Sanoa ääneen, että ihanaa teidän kanssa täällä olla.

Kesä on lyhyt ja menee nopeasti, mutta niin kauan kuin sitä riittää, aion kiittää ja imeä voimia aamusta iltaan asti.

4 kommenttia:

minja kirjoitti...

Voi jukra! Ihan mahtavaa että olitte siellä ja vieläpä yötä! Varmasti upea reissu pojille, ja äideillekin tietty.

Minä täällä kirjoitan sinulle hitaasti kirjettä :)

Voikaa hyvin ja iloisia kesäpäiviä <3

Jonna kirjoitti...

Ihana teksti! Innostuksesi ja poikiesi innostus välittyy tänne asti. Teillä on ollut hieno telttaretki!

Minua aina jotenkin liikuttaa lukea näitä tekstejäsi, sillä rakkautesi poikiasi kohtaan tulee niin voimakkaana ja lähelle. Minullakin on kaksi poikaa, joita rakastan yli kaiken, joten pystyn samastumaan teksteihisi hyvin.

Joola kirjoitti...

Ihanaa Minja, kirje, mutta älä ota paineita:).

Jonna ilhaduttavaa lukea, että innostus välittyi. Kiitos muutenkin kauniista sanoista. Rakastetaan rakkaita poikia!

inkeroinen kirjoitti...

ehkä hienoin liikennemerkki mitä on, tuo metsänmerkki. Piti jo aiemmin kommentoida.
Teillä onkin ollut kivoja kesäreissuja!