keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Hunsvottivaimo muistelee



Seitsemäsluokkalaisena ystäväni äiti oli luonnehtinut minua boheemiksi. Ystäväni kertoi ja totesimme sitten yhdessä, ettemme oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Varsinkaan en tiennyt vielä kotonakaan, oliko boheemius hyvä vai huono asia.

Minua on vaivannut useamman päivän muistelujano. En muista mikä sen laukaisi, ajoittain minulle näitä vain tulee. Onko se joka keväinen ilmiö, en tiedä. Päiväkirjat huutavat kaapista ja laatikko on pakko repiä alas, tutkia ja lukea. Uppoudun kuin kiinnostavimpaan romaaniin, ja voisin lukea tuntikausia. Ja miten minusta tuntuu, että olen lukenutkin... Etsin hyllystä levyjä, joita kuuntelin pienenä. (Mies pitää "pienenä" sitäkin aikaa, kun oltiin parikymppisiä.) Ja kuuntelen kovalla. Kotimaiset on parhaita sikäli, että voin laulaakin, mukana. Ja lentää aikamatkoille ihan toisiin asuntoihin, ihan toisiin elämäntilanteisiin, toisiin maihinkin.

Huikeaa. Koska olen niin vanha, ettei kukaan erehdy luulemaan vanhojen suolojen vaivaavan tai jotakin sellaista. Koska se on vain sellaista harmitonta keinutuolista käsin tapahtuvaa hymähtelyä, että olin minäkin joskus nuori ja se vasta oli elämää myös se. Vaikkei se silloin tuntunut kovin kummoiselta, itsestä, aina. Itkin myös ja paruin ja luulin olevani yksin ja kamala. Esimerkiksi.

Onneksi on ne kirjani. Niiden lukeminen on nyt suurta hupia. Siellä puhuu se sama hyvin tuttu tyttö, joka nyt vain on vanhentunut kymmenen tai miltei kaksikinkymmentä vuotta. Joku on joskus sanonut siitä kauniita sanoja. En voisi uskoa enää todeksi, jollen sieltä todella lukisi, että niin se oli. Toinen toistaan hauskempia kertomuksia. Vaikkeivät ne kaikki ole hauskoja, mutta kun niitä lukee nyt matkan takaa, niissä kiehtoo jokin ihana elämänlanka, joka kulkee siellä koko ajan mukana. Sattumuksista ja kohtaamisista ja arkipäivän seikkailuista on arvokkaat muistot tehty.

Jotenkin tuntuu, että olen osan päivästä vähän kuin humalassa, ainakin hunningolla. (En juo muistellessani, ei pelkoa.) Ajatukset niin toisaalla. Tulen kyllä sujuvasti maankamaralle, kun teen työvuoron tai juttelen vaikkapa pojille. Mutta mies on kyllä taas arkeni sankari. Tosin hän on kyllä vahvoilla "vuoden marttyri" -kisassa, mutta suotakoon sellainen oheisharrastelu, jos siitä saa tarvittavia voimia. Kun olen peitellyt pojat nukkumaan ja vetelen verhoa kiinni, käy mielessä, mitä jos mies(kään) ei jaksa perusarjen pyöritystä. Vihastuu tai kotimme muuttuu jätesäkiksi. Ajattelen ainakin, että kun miehelle tulee huono päivä, sitten minä jaksan, sitten on minun vuoroni. Toivottavasti niin on myös oikeasti. Tiedäthän muruni, että kyllä minäkin olen ihan motivoitunut hoitamaan velvollisuuteni.

Mutta toisinaan minulle vain käy niin, että innostun kirjoittamaan pitkää kirjettä, kun alkuperäissuunnitelmassa oli ruuanlaittoa. Tai kirjoitan blogia, kun pitäisi olla tyhjentämässä pyykkikonetta.

Olen hirveän onnellinen, että minulla on mieheni. Ja juuri tämä, joka löysi minut ja minä hänet vasta kun olin jo ajatellut, että liekkö kukaan jaksaa vierelläni kovin kauaa. Olisiko kukaan muu jaksanutkaan, kun olisi nähnyt verkkareineen roikkuvine mahoineen kiukkuineen velttouksineen päivineen. Kantamassa kerrasta toiseen täysjyväpastaa ja voita ruokapöytään. Nukahtamassa pyykkikasojen ja muiden tekemättömien arkiaskareiden viereen. Tuskinpa, näin sen kuuluu olla.

Ennen unta kysyn mieheltä, onko minussa mitään tallella siitä, kehen hän tuli rakastuneeksi nuorena. On kuulemma, ihmiset on pohjimmiltaan samoja. Toivon, ettei hän tehnyt huonoja kauppoja. Haluaisin, että hänellä olisi kanssani onnellinen ja hyvä olla. Minulle hän on epäilemättä niin oikea. Olen tyytyväinen, iloinen, rauhallinen ja luottavainen tässä parisuhteessa. Vaimona on ihana olla ja äitiys on parasta maailmassa. Mieheni vieressä kotona olen heikkouksineni kaikkineni kokonainen.

Ja sen boheemiuden mukana tulee paljon ei ehkä äiti-ihmiselle sopivaa, mutta on siitä hyötyäkin, jos on edes hippusen taiteellinen...

3 kommenttia:

minja kirjoitti...

Voi J! Minä rakastan tekstejäsi, niistä tulee aina niin ajatteleva, muisteleva, mietiskelevä, rakastava...ja mitä kaikkea..-olo itsellekin.
Tämän tekstin näytän myös miehelleni ;)

*halaus*

Minja

Joola kirjoitti...

Oi kiitos Minja!

Voi mies parkaa:). Blogini teksteillä ei ole isääni ja veljeäni lukuunottamatta varmaankaan muita mieslukijoita. Niin, ja veljestänikään en ole ihan varma:).

Voikaa hyvin. Kirje muuten on tulossa jo sinulle;).

akrobaatti kirjoitti...

Voi kiitos kultainen <3

Tiedätkö, minulla kävi aamulla mielessä että se olisi mulle. Mies haki postin ja sanoi että "siellä oli sinulle joku erikoinen kirje". Arvasin heti. Kysyin "missä, missä postit?!" "Jäivät pihalle klapikoneen päälle". Juoksin melkein sukkasillani ja söin mustikkapullaa ja luin ja luin. Kiitos <3