torstai 28. huhtikuuta 2011

Ettei pilkattaisi




Pojilla on huomenna päiväkodissa vappukulkue. Ryhdyimme ideoimaan yhdessä, mitä varusteita sinne ottaisivat, kun tiedotteessa toivottiin jotakin vappurekvisiittaa.

Tänään kaupoilla minulle iski paniikki. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon vappuhärpäkettä maailmassa on olemassa. Ja mistä kaikesta myös poikani ovat autuaan tietämättömiä, kunnes se kaikki ehkä rävähtää silmille huomenna päiväkodilla. Mitä jos kaikki muut ovat saaneet suihkeserpenttiiniä, naamareita, peruukkeja, rooliasuja, pillejä, kelloja, hileitä, palloja, hattuja ja rullia. Mitä jos pojat tahtovat suruissaan kotiin tai haluavat ainakin pitää omat vappujuttunsa vain repuissa. Kun eivät ne ole mitään sellaista, mitä muilla... Ehti jo itkukin tulla, mitä jos joku nauraakin poikieni ihanille virityksille? Päiväkodissa itse askarrelluille naamioille, nurinpäin käännetyille pipoille, minun ompelemille siipiviitoille ja kynsisormikkaille...

Se olisi tietenkin kurjaa.
Illalla möykky pysyy sisällä, vaikka palalaarista löydetty musta satiini suostuu viitaksi ja pojat ovat innoissaan ja pelottelevat parvekkeella ohi ajavia autoja hanskoissaan. Ihan viime metreillä, kun kellokin on jo liian paljon ja poikien tietenkin pitäisi jo nukkua, esikoinen miettii iloisena ääneen, miksiköhän kaikki muut ovat keksineet pukeutua. Että hauskaa nähdä huomenna. Toistaa, kun en kommentoi mitenkään sanomaansa. Sanat jumissa kurkussa. Kyyneleet nousevat silmiin, mutta nielen ne ja sanon vain, että niiiiin on ja jatkan saumojen surauttelua.

Kun peittelen heitä nukkumaan, minulta pääsee suusta, että siellä voi olla mitä erikoisempia juttuja muilla. Että olen nähnyt, että kaupoissa on vaikka minkälaista tarjolla. Jotenkin on tarve valmistella, vaikken tahtoisi tarvita mitään sellaista. Esikoinen sanoo, että hän tietää, ne on varmaan tosi hienoja. Yritän sanoa, että teidänkin jutut on minusta ja monen muunkin mielestä varmasti ihan mahtavia, mutten tiedä onko tunnelma jo pilalla. Esikoinen sanoo senkin, että siihen tarvitaan aikuisia, että ne sitten puuttu, jos joku lällättelee omasta asustansa.

On tämä hullua, miettiä tässä nyt tallaisia. Ei ole tullut kai mieleen aiempina vuosisa. Jännitän huomista. Pidän peukkuja, että poikien vappujuhlasta tulee kiva ja että viitat ja hanskat saavat olla vielä monessa leikissä mukana. Ja että pojat eivät häpeä omiansa, ja ettei heille ainakaan naureta.

Ikäänkuin keventääkseni lastenhuoneeseen laskeutunutta pohdiskelevaa hiljaisuutta, kerron äitini päiväkotiryhmäläisestä - tapahtumasta on nyt ehkä jo yli 25 vuotta - joka oli pukeutunut isänsä vanhaan paitapuseroon tai vastaavaan ja kulki kassi kourassa. Aikuisetkin hieman arvuuttelivat, mikähän mahtoi olla hänen roolinsa, kunnes selvisi, että hän oli saanut olla juuri haluamansa. Kassi oli täynnä pikuisia vajaasti täytettyjä ilmapalloja, ja lapsi oli onnellinen ilmapallokauppias, toiveosa oli keksitty toteuttaa sillä tavalla.

Hauskoja kulkueita, jos joku sellaisiin on menossa.
Muistakaa, ei paineita asuista, on tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta.

Kauniita unia ja huomenia.

PS: Alimman kuvan poliisipaita tehtiin esikoiselle kerhon naamiaisiin, viime vuonna.

5 kommenttia:

Katalaiina kirjoitti...

Voi miten toivonkaan että omilla lapsilla olisi niin hyvä itsetunto että eivät ottaisi todesta jos ja kun joku tulee heidän ulkomuotoaan joskus arvostelemaan.
Tukea olen yrittänyt antamalla olla juuri sellainen kun tahtoo, esikoinen valitsee itse vaatteensa ja yhdistelmät ovat välillä mielenkiintoisia mutta en arvostele.
Toissapäivänä oli laittanut eskariin päälleen tekemäni turkisliivin ja kertoi että kaikki lapset olivat kehuneet sitä. Eilen laittoi raidallisen paidan, hameen ja farkut ja hiuksiin pinkin rusetin. Opettaja oli kehunut että tyttö on kauniimpi kuin koskaan.
Miten tärkeää muiden hyväksyntä onkaan tuossa iässä, ja toki aina muutenkin.
Hyviä vappuja teille>!

Meininkäinen kirjoitti...

Voi, sanasi ovat kuin omasta suustani - ajatuksistani ainakin. Itsekin olin lapsena se, jolla oli kekseliästä ja kotikutoista siinä missä muilla on kaupasta ostettua. Nyt samassa meidän aikuisten mielestä onnekkaassa tilanteessa on oma poikani.

Olemme olleet pojan kanssa aina ylpeitä keksimistämme asuista eikä ilkkumista ole vielä esiintynyt, mutta koen, että prepata pitää. Sekin on vaikea tehdä niin, että lapsi itse ei huomaa aikuisen huolta. Ettei huoli tartu.

Lapsuuden kokemusteni perusteella sanoisin, että ilkkumista saa osakseen, kun osoittaa epävarmuutensa (kuten minä). Poika puolestaan on saanut tähän asti kuunnella vain ihastelevia huokauksia, itsevarma kun on.

Iloista, onnellista vappua koko hienolle perheellenne!

Katja kirjoitti...

Luen täällä kyynelet silmissä tätä. Tiedän tuon tunteen. Voi, miten olet ihana äiti ja niin ihanat pojat. Kiitos. Luen tekstin ääneen omille lapsille, kun kotiutuvat.

Meidän pojilla on koulussa Disney-teema. Eivät halunneet pukea mitään, ovat aina karsastaneet rooliasuja. (Ehdotin, että olisimme piirtäneet valkoiseen t-paitaan tekstiilitusseilla Karhukoplan numerolaatat ja päähän mustasta pahvista rillit. Olin itse kovin innostunut.) Tyttären esikoulussa on ihan vain liikuntapäivä, verkkarit riittivät asuksi. Kuninkaallisten häiden takia on joissakin kouluissa prinsessa-teemaa, kuulemma.

Suloista viikonloppua ja orastavaa toukokuuta teille!

Isosisko kirjoitti...

Voi, itkuun meni mun lukeminen. Kirjoitat niin kauniisti ja ajatus on siellä takana niin pehmeä ja hyvä. Mulla on juuri sellainen poika, joka pienenä viisivuotiaana mietti mitä muilla on eikä halunnut laittaa mitään asua ettei olisi muita huonompi. No, harmi tuli sitten siitäkin.
Tänään samalla, nytr jo koululaisella oli hassu hattu -Tiimarista. Toive hatusta tuli niin myöhään etten ehtinyt ommella. Ja Tiimarirojulla kyllä uppoaa sinne massaan niin paljon helpommin.

Joola kirjoitti...

Kiitos ihanat kanssa-/myötäelämisestä!
Tämäpä yllätti ja lämmitti mieltä. Mietin illalla, että pitäisi vain mennä nukkumaan, mutta asia painoi ja ajattelin siis hiukan vielä kirjoittaa.

Poikien päivä oli mennyt hyvin! Pelkoni oli todellinen, mutta turha kai. Pojat olivat viitat päällä vielä kun menin hakemaan ja lähdettiin ne päällä vielä pyörillä ajelemaan ja minigolffaamaan...

Huh. Mutta ei tämä tähän lopu. Kyllä näitä tunteita tule vielä. Ehkä ollaan taas hiven vahvempia.
Meininkäinen, tuo itsevarmuus huomio on mielenkiintoinen. Noinhan se varmasti usein juuri menee.