Ettei pilkattaisi

Pojilla on huomenna päiväkodissa vappukulkue. Ryhdyimme ideoimaan yhdessä, mitä varusteita sinne ottaisivat, kun tiedotteessa toivottiin jotakin vappurekvisiittaa.

Tänään kaupoilla minulle iski paniikki. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon vappuhärpäkettä maailmassa on olemassa. Ja mistä kaikesta myös poikani ovat autuaan tietämättömiä, kunnes se kaikki ehkä rävähtää silmille huomenna päiväkodilla. Mitä jos kaikki muut ovat saaneet suihkeserpenttiiniä, naamareita, peruukkeja, rooliasuja, pillejä, kelloja, hileitä, palloja, hattuja ja rullia. Mitä jos pojat tahtovat suruissaan kotiin tai haluavat ainakin pitää omat vappujuttunsa vain repuissa. Kun eivät ne ole mitään sellaista, mitä muilla... Ehti jo itkukin tulla, mitä jos joku nauraakin poikieni ihanille virityksille? Päiväkodissa itse askarrelluille naamioille, nurinpäin käännetyille pipoille, minun ompelemille siipiviitoille ja kynsisormikkaille...

Se olisi tietenkin kurjaa.
Illalla möykky pysyy sisällä, vaikka palalaarista löydetty musta satiini suostuu viitaksi ja pojat ovat innoissaan ja pelottelevat parvekkeella ohi ajavia autoja hanskoissaan. Ihan viime metreillä, kun kellokin on jo liian paljon ja poikien tietenkin pitäisi jo nukkua, esikoinen miettii iloisena ääneen, miksiköhän kaikki muut ovat keksineet pukeutua. Että hauskaa nähdä huomenna. Toistaa, kun en kommentoi mitenkään sanomaansa. Sanat jumissa kurkussa. Kyyneleet nousevat silmiin, mutta nielen ne ja sanon vain, että niiiiin on ja jatkan saumojen surauttelua.

Kun peittelen heitä nukkumaan, minulta pääsee suusta, että siellä voi olla mitä erikoisempia juttuja muilla. Että olen nähnyt, että kaupoissa on vaikka minkälaista tarjolla. Jotenkin on tarve valmistella, vaikken tahtoisi tarvita mitään sellaista. Esikoinen sanoo, että hän tietää, ne on varmaan tosi hienoja. Yritän sanoa, että teidänkin jutut on minusta ja monen muunkin mielestä varmasti ihan mahtavia, mutten tiedä onko tunnelma jo pilalla. Esikoinen sanoo senkin, että siihen tarvitaan aikuisia, että ne sitten puuttu, jos joku lällättelee omasta asustansa.

On tämä hullua, miettiä tässä nyt tallaisia. Ei ole tullut kai mieleen aiempina vuosisa. Jännitän huomista. Pidän peukkuja, että poikien vappujuhlasta tulee kiva ja että viitat ja hanskat saavat olla vielä monessa leikissä mukana. Ja että pojat eivät häpeä omiansa, ja ettei heille ainakaan naureta.

Ikäänkuin keventääkseni lastenhuoneeseen laskeutunutta pohdiskelevaa hiljaisuutta, kerron äitini päiväkotiryhmäläisestä - tapahtumasta on nyt ehkä jo yli 25 vuotta - joka oli pukeutunut isänsä vanhaan paitapuseroon tai vastaavaan ja kulki kassi kourassa. Aikuisetkin hieman arvuuttelivat, mikähän mahtoi olla hänen roolinsa, kunnes selvisi, että hän oli saanut olla juuri haluamansa. Kassi oli täynnä pikuisia vajaasti täytettyjä ilmapalloja, ja lapsi oli onnellinen ilmapallokauppias, toiveosa oli keksitty toteuttaa sillä tavalla.

Hauskoja kulkueita, jos joku sellaisiin on menossa.
Muistakaa, ei paineita asuista, on tärkeämpiäkin asioita, joista kantaa huolta.

Kauniita unia ja huomenia.

PS: Alimman kuvan poliisipaita tehtiin esikoiselle kerhon naamiaisiin, viime vuonna.

600/10

Toistan itseäni. Viihdyn noiden kahden poikani seurassa. Ja palsta on kiva.

Huomenna tehdään ehkä jotain ihan muuta. Naamatkin saattoi saada jo liikaa kevätaurinkoa.
Mutta tänäänhän tehtiinkin jo talo.

Pääsiäisaterioita voi olla monenlaisia. Mies kuumeessa kotona, joten ei suuremmin olla kyläilty tai kutsuttu meille sukua tai kavereita. Keitettiin puuroa retkikeittimellä ja joskus kannattaa sallia sekä hillo että voi samalla kerralla. Sillä herkkua. Esikoinen antoi 600 pistettä neljästä kymmeneen asteikolla.

Nyt kotona ja molemmat palstakaverini nukkuvat, kuorsaavat oikein kunnolla. Ulkoilma + herättiin aamukuudelta, katsomaan pääsiäisaamun auringon tanssia, jonka näkemisen esikoinen tiesti tuottavan hyvää onnea.

Kaikille hyvää pääsiäisen loppua. Minä ainakin olen ollut kaukana työarjesta. Paluu tiistaina voi hiukan ravistella, mutta vielä on yksi päivä aikaa huilia. Ja tämä ilta, jonka aloitan suihkulla ja sitten maa-artisokkien kuorimista.

Tänään yhdessä poikien kanssa

Tämä oli ihanaa. Rakastan niin näitä kahta. Pientä apulaista, omaa hömppää, peltoja pitkin juoksevia, aarteenetsijöitä... Suklaapallonsyöjiä, maa-artisokan tonkijoita, hommasta toiseen pomppivia. Minun poikia, meidän palstalla. Oli ihana saada olla juuri siellä heidän kanssa tänä keväisenä pääsiäislauantaina.

Peikkotytön paluu

Mies lähti poikien kanssa jalkapalloa pelaamaan. Minä pakkasin reppuun sadekamat ja teetä ja lähdin palstalle tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Tarkoituksena oli poistaa mustaherukkapensaista äkämäpunkin puraisemat silmut, jos se vielä olisi mahdollista. Ne tunistaa pallomaisesta muodosta, jollaisia silmujen ei tavallisesti kuuluisi olla.

Sade alkoi, kun olin perillä, joten aloitin tauolla katoksen alla. Sateenropinaa ja vähän kylmää ja kosteaa, sisinpääni alkaa virrata alkuvoimaa. Huppu päässä ja hihat pitkällä kämmenillä. Muistan lukuisat hetket, jolloin olen ollut niin ja toivonut, että joku ihastuu juuri sellaiseen tyttöön.

Jossain vaiheessa tajuan, että voisin jotakin muutakin puuhata, kuin istua kuuntelemassa sadetta ja lintuja. Nypin niitä silmuja ja yksi kärsineen oloinen pensas saa lähteä kokonaan. Kaivan sen vahvoja juuria lapiolla ja hiki virtaa jossain syvällä sadetakin alla. Kerään kasaksi "keltaisen puskakukan" lakastuneita puuvarsia. Ja sitten muistan, että minun piti tarkistaa, olisivatko syksyllä maahan jäänet maa-artisokat vielä ehkä kunnossa.

Alkaa sadonkorjuu, sillä kyllä, ne näyttävät ihan samoilta kuin kaupassa. Mietin, onko se hyvä vai huono asia, mutta kaivan ja lastaan muhkuraisia mukuloita poikien kottikärryihin. Sataa ja käsineet ovat ihan liejussa. Naurattaa, eipä enää näy pellolla ketään muita. Iltapäiväksi on tietenkin luvattu aurinkoa...

Maa-artisokkia tulee ainakin pari kiloa. Pesen ojassa kylmässä vedessä niistä suurimpia multia. Tunnen suuria, puhun tovin kuitenkin rumia, sillä kärryt kaatuvat ja kaikki aarteeni ovat entistä mutaisempia. Ajankulusta ei ole mitään hajua. Mietin, että tämä on vähän kuin yhdenlaista joogaamista.

Kun kaikki alkaa olla valmista, tajuan, että maa-artisokkaa kasvoi myös toisessa kohdassa. Ne saavat odottaa mullassa vielä vaikka huomista. Enempää en nyt jaksa. Ja olen päästä varpaisiin mudassa ja mietin, miltä näytän, kun vaellan kohta kohti kotia. Aurinko tulee esiin hymyilyttämään minua.

Valitsen metsäisimmän reitin takaisin. Kapealla hiekkapolulla on paikoin vielä paljon lunta ja saan poukota mättäiden kautta väistellessäni suuria sulamisvesilammikoita. Ihan huippua. Sääli, että joudun kantamaan tuliaiseni muovikassissa, muuten voisin vielä paremmin olla metsäsadussa. En lainkaan ajattele, että olen ehkä oikeasti tylsä keski-ikäinen lähiörouva. Ei, minä voin ihan yhtä hyvin hypellä kannolta toiselle, huudella kevätterveisiä västäräkeille, keikuttaa viljelyksiltä ruokaa kotiin omille rakkaille - olla mutainen ja onnellinen äiti peikkotukassa.

Palstaviljely on hyvä asia.

Sana sanottavana

Esikoinen kysyy lupaa nukahtaa sohvaan. Muistutan, että hänen nostamisensa omaan sänkyyn on jo melkoista retuuttamista. Pitkä poika. "Eisemitään, se on sulle hyvää kuntoilua", vastaa minulle toiseen huoneeseen, ja toteaa isille vierelleen, että hänellä on aina äidille sana vastauksena.

Niinkö kulta. Minullakin on tässä sinulle. Oikeastaan teille molemmille.
Kiitos taas näistä kolmesta päivästä, jotka olen saanut yllättäin olla "ihan vain" teidän kanssa kotona. Jokin virus taas iski kimppuumme ja kuumeilua on jatkunut viime keskiviikolta vuorotellen meillä kolmella. Minun kurkkukipuni on ollu piinaava, en muista milloin viimeksi oli mikään näin sitkeä perusvaiva. Särkylääkkeet lakkasi vaikuttamasta ja lääkärillekin käytiin näyttämässä meidän kaikkien nieluja ja korvia. Minun tärykalvoni on vahanpeitossa - ei kuulemma ihmekkään, etten oikealla tahdo kuulla. Ja kurkkukipu sun muut lähtevät kuulemma ajallansa. Aurinkohattu-uutetta olen suihkeena ruiskinut kitaani, mutta se kirveli niin kovasti, että pojat pitävät suunsa visusti kiinni.

Mutta ne sanaseni. On ollut vähän sellainen "kuin silloin ennen" tunnelma. Tosi kiireetöntä, aikaa olla toistemme kanssa. Ollaan ommeltu käsinukkeja (surrur-kirjan inspiroimina). Itselleni tein takin. Olette piirtäneet ja askarrelleet, leikkineet. Olemme pelanneet ja tänään katselimme kirjastosta lainattuja kotimaisia lasten lyhytelokuvia. Ruuaksi olemme tehneet, mitä miehen ostamista aineksista olemme jaksaneet ja keksineet. Eilen älysin, ettei kurkkuni kestä mitään karheita. Perunakeitto tuntui ihanalta. Ja tänään letut. Paasto on päättynyt etuajassa. Ja kun kuume on noussut, olen antanut lapsille luvan syödä suklaamuroja huikopalaksi, huikannut syömään omenan tai banaanin hömpän seuraksi.

Teillä ei ole yhtään kiire päiväkotiin. Huomenna minä käväisen siellä itsekseni palauttamassa kesälomakyselyn ja hakemassa pääsisäisaskartelunne kotiin. Toukokuun vielä kun tsemppaamme, niin sitten ollaankin taas "vaan" kotona. Eskaria esikoinen sentään odottaa. Elokuussa...

Tiedän, että kevät on edennyt kohisten tuolla ulkona. Onkohan meri jo auki... Ei ollut vielä, kun tulimme sen yli perjantaina kotiin metrolla. Pyöräilevät jo kaikki kaduilla, me ei olla saatu ensimmäistäkään menopeliä vielä huollettua. Mutta vielä me ennätetään polkea pojat, ei huolita nyt turhista. Parannellaan ensin rauhassa...

Olette tosi rakkaita. Silloinkin, kun suututte minulle ja sanotte poikkipuolisia sanoja. Kuinka vaikkapa esikoinen leiskui tänään, kun piti korjata lattialta omia tavaroita. Mutta vielä on ihanaa sekin, kuinka kiukun keskeltä huudetaan tovin päästä luokse sitä kiukun aiheuttanutta, minua. Lepyn itsekin, jos on käynyt niin, että olisin sauhunnutkin, ja saan olla lohtuna. Rauhoittuminen kaksin tuntuu todella turvalliselta.

Olette ihania. Kiitos tästä viikosta, joka ei edes vielä ole ohi, joten meillä on monta yhteistä hetkeä vielä tulossa. Kohta kömmin peiton alle teidän huoneessa - jääkiekkohanskojen ja pikkuautojen sekaan luulempa. Patja on vielä viikonlopun järjestelyiden jäljiltä lastenhuoneessa ja hyvä niin, sillä kun luvassa voi olla herättävää yskää tai jokin muu yllättävä taudinkuva, tuntuu hyvältä nukkua lähellä, olla tarvittaessa vahdissa, valvomassa.

Niin että on minullakin niitä sanoja. Kuten teille molemmille yhdessä ja erikseen Rakastan ja Sua.

***

Kävimme vanhemmillani. Saimme kotiin viikonlopuksi ihania yövieraita. Lähden äänestämään.

Rimpsuni Minjalle

Tänään...

Löysin: Muistipelissä pareja. Pelasin töissä pienten lasten kanssa.

Tyytyväinen: Jaksoin käydä lenkillä, vaikken jaksanutkaan koko ajan juosta.

Iloinen: Siitä, että viikonloppu alkaa. Ja että minulla on maino perhe, joka tekee asioita omalla tavallaan. Kuten nyt vaikkapa tämänkin päivän...

Odotan: Lauantaipäivää. Sitä ennen on tänään vielä työvuoro illalla (pojat mukana) ja uimakoulun veto huomenna aamulla. Uimakoulukin on ihan ihanaa, mutta se vasta onkin mahtava hetki, kun palaamme esikoisen kanssa yhdessä kotiin hallilta. Viikon työnsilput tehty, löylyt heitetty, rauhallinen halli jää taa ja alkaa vapaa.

Seinällä: Poikien piirustuksia ja maalauksia. Jokaisessa huoneessa. Rakastan heidän taidettansa, ihan todella. Saavat usein hyvälle mielelle.

Päässäni: Soi biisi, jonka kuulin ensimmäistä kertaa eilen kuulokkeista juoksumatolla. "Puhu äänellä jonka kuulen."

Mietteliäs koska: Voi niin monestakin syystä, etten uskalla käydä ajattelemaan. Tai alan vollottamaan, enkä ehdi suihkuunkaan, ennen kuin pitää juosta poikia hakemaan.

Kiitos Minja "haasteesta". Kaikille tasapuolisesti HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!

"...Juo kuravettä päälle"

Tätä minä tarkoitin sanoessani, että Helsinki on nyt aika ruma. Likainen.

Eivät poikani. Tai no jälkimmäisiä ehkä, kuraisia. Minusta lapset ovat ihana näky sadeasuissa. Ja vesien ja kuran ja sohjojen kanssa läträäminen varmasti terapeuttista. Pojilla on nyt ihan perinteiset kurasetit, kun kuoripukujen myrkyistä ja ympäristövaikutuksista on tullut luettua niin monta kirjoitusta. Vielä kun nämä kestäisivät... Mutta esikoisen syksyllä ostetut kurahousut on jo ihan reikäiset peffasta. Ja paikat irtosivat parista ulkoilusta. Ja jollakin täällä on tapana pureskella hanskojen peukkuja...

Kevät on kuulemma myöhässä tänä vuonna. Tällaiset kelit jää talteen tältä huhtikuun alulta.

Sunnuntai

Sanoin "huomenta kulta" tänään miehelleni, kun oltiin oltu hereillä kaksin jo kauan. Ihana vapaapäivän alku. Lauantaiaamuisin vedän kaksi uimakoulua. Se on hauskaa ja mieluisaa, mutta sunnuntait ovat silti oma tärkeä lukunsa, ihan kokonaan vapaita.

Päivällä olin poikien kanssa Annantalon teatteripajassa. Rakastan sitä paikkaa ja sitä kaikkea jota olen ilmaiseksi siellä saanut tehdä ja kokea poikien kanssa. Ihan valtavan hienoa, että sellaista on olemassa. Juuri taiteita me tarvitsemme enemmän, jos montaa muuta asiaa olisikin hyvä vähentää ja kohtuullistaa tai vallan kokonaan lakkauttaa.

Kotona tutkin pitkään eduskuntavaaliehdokkaiden sivuja. En kyllä muistanut vieläkään tehdä yhtään testiä vaalikoneilla. Näissä vaaleissa tunnen erittäin vahvasti, etten etsi ehdokasta, joka ajaa minun etujani. Vaan luonnon ja ympäristön etuja. Jos puut, metsät, meret, kasvit, linnut ja eläimet saisivat valita... Haluan antaa heille mahdollisuuden sanoa sanottavansa, kun tärkeistä asioista päätetään suurissa saleissa. (Niin ja loppuviimein se jos mikä on juuri minullekin parasta.)

Ja lapsilleni. Millaisen maailman he meiltä saavat aikanansa. Voiko kukaan liian usein sitä pohdiskella.
***
Meidän ruokapöytä on hyvä. Siinä tapahtuu viikon varrella paljon ja monenlaista. Aamiaiset syödään nykyään kotona, myös arkiaamuina. Päiväkotiaamiaisia pojat ehtivät kokea viitisen kuukautta. Pieninä pojat ei voineet sietää puuroja, mutta kannatti aika ajoin yrittää, sillä viime kesänä he yhtäkkiä pitivätkin siitä. Että saivat lautaselleen lämmintä kaurapuuroa. Johon voi laittaa voisilmän ja vaikka maitoa. Hippusen täysruokosokeira joskus ja esikoiselle luomukanelia. Omaan puurooni kiitos kotimaisia pakastemarjoja.

Keittiön ikkunalaudalla itävät samettikukat ja basilika. Ne siemenet, joita pöydän ääressä istutettiin alkuviikosta. Samettikukat on tarkoitettu tuholaistorjuntatehtäviin kasvimaalle, jonne toivottavasti tänä kesänä saadaan porkkanat ja punajuuretkin laitettua. Juuresten siemenpussit on viime vuodelta avaamattomina tallessa... Samoin avomaakurkkua ja parsakaalia haluaisin tänä vuonna kokeilla. Herneiden ja pinaatin lisäksi, joista on aiemmilta vuosilta ihania kokemuksia.

Ja syötiinkin tänään yhdessä. Koitan loput paastonajasta olla hiivatta, sokeritta, vehnättä ja maidotta. Luontaistuotekaupan luomudetoxmehukuurin jo hörpin, ilman mitään mainittavia tuloksia. Mutta kuutena aiempana paastonaikana en ole sitä voinut tehdä, kun olen ollut raskaana tai imettänyt, niin tänä vuonna tahdoin kokeilla.

Lenkilläkin kävin aamulla. Ulkona juokseminen on kyllä kuntosalin mattoon verrattuna nöyryyskoulu, sitä väsyy ihan eri tavalla. Mutta kivempaa se silti on, juoksumattoilu on minusta jotenkin miltei yhtä säälittävää kuin sipsinsyönti sohvalla. Silti olen sitä koittanut tehdä läpi talven, siis mattojuoksua, jotta jaksaisin kevään tultua taas oikeilla kaduilla ja poluilla... Kevään tuloa joutuu katosmaan kalenterista. Huhtikuu ja meri on jäässä ja lunta ja kylmää joka puolella. Helsinki on nyt aika ruma, sillä likaisia lumikasoja on paljon teiden varsilla ja hiekotushiekka laikuttaa katuja.

Jos ei nää kaunista. Minä nään onneksi usein omat poikani edessäni tai vierelläni. He iloitsevat, jos saavat jonnekin lähteä takeilla, ilman haalareita. Vaikkapa ystävän, kummipoikamme, synttäreille. Ja minä pysähdyn katsomaan heitä raitiovaunussa, että ovatpa he hauskan näköisiä poikia. Minun omia, mikä onni, että meillä on tällainen perhe tässä olemassa.

Ja nyt nukkumassa. Päivällä kaikki esikoista lukuunottamatta nukkui nokosensa. Kuka missäkin milloinkin, vähän vahingossa. Sekin on ihanaa vapaapäivissä, voi nukkua, jos tuntuu unta tarvitsevansa.

Ja nytkin voi nukkua, sillä on yö ja talossa kuuluu vain hiljaisuutta.
Hyvää alkavaa viikkoa!