maanantai 16. marraskuuta 2009

Vaihteeksi puuhakas




Sain äidiltäni lainaksi jokin aika sitten 70-luvulla ilmestyneen "Kireät päivät" -oppaan, T-kirjat sarjaa. Vanha vitsi nauratti joskus, että joo joo, naisilla näitä päiviä kuussa. Ja kirjan avatessani hymyilytti, kun kansilehdelle oli äitini ystävättären mies kirjoittanut vaimonsa nimen. Miellyttävää varmasti saada puolisolta tuollainen lahja. Että vihje vihje, josko lukisit, olisiko ehkä vaikka apua. Kas kun ei vielä, "Rakkaudella".

Luulin joskus ennen lapsia olevani rauhallista sorttia. Hermostumiset eivät olleet heiniäni. Mutta enpä luonnehtisi enää itseäni lampaaksi. Kiesus mikä kiukkuinen akka osaankaan olla. En aina välittäsi. Hyväntuulisuus tuntuu vaan niin paljon paremmalta.

Itseasiassa en ole vielä edes lukenut kirjaa, selaillut vain. Mutta jotain on alkanut tapahtua. Ja kirjahan on varmaankin ollut ihan oiva lahja.

Aluksi poimin esimerkiksi sen, että "oireet" saattavat ilmaantua naisen elämään vasta lasten myötä. Johon kyllä voisin lisätä, että ennen lapsia oli ehkä helpompi pitää huolta omasta nukkumisesta, syömisestä, liikkumisesta ja muusta oheistoiminnasta ja elämän balanssista, joten syy voi piillä siinä, eikä niinkään raskauden ja synnytyksen tuomista muutoksista kehossa, saati niistä itse lapsista. Ja iälläkin on osuutensa.

Kirjasta jäivät kenties alitajuntaan kytemään seuraavat väliotsikot: Opi tuntemaan itsesi. Kerro perheellesi. Järjestä elämäsi. Syö hyvin. Liiku. Löydä oma ratkaisusi.

Voi olla, ettei tästä pitäisi kirjoittaa, sillä kaikki on ehkä pian taas ennallaan. Mutta ehkä ei kuitenkaan. Voi olla, että olen oppinut jotakin, keksinyt jotakin. Terveydenhoitajalta olen pari kertaa kysellyt, voisiko mielialojen heilahteluni olla epänormaalia, voisiko jostain olla apua. Hän on neuvonut vain opettelemaan elämään naisena. No ehkä juuri tätä sitten olen alitajuisesti päättänyt koetella...

Nimittäin meillä on ollut poikkeuksellisen siistiä. Yhtenä motivaattorina järjestelyjen aloittamiseen oli tämä H1N1. Mietin, kuinka voisin etukäteen helpottaa päiviä, jolloin miehen kanssa olemme yhtaikaa reporankoina ja pojistakin täytyisi pitää huolta. Tämä meidän siisteys ei ole mitään sisustuslehtien kaltaista tai sellaisten kotien ja perheiden, joissa asuu joku, jolla järjestelmällisyys on verissä tai säännöllisesti käy siivooja... Mutta siis puhdasta pyykkiä ei ole vuorena kylpyhuoneen edessä. Aamuisin heräämme olohuoneeseen, jossa lelut ovat yleensä omilla paikoillaan. Keittiön tasot eivät ole enää yksin miehen kontolla, vaan minunkin tekee mieli pitää ne ojennuksessa. Ompelupöytäni ääreen voi istahtaa koska tahansa työskentelemään, ilman valtaisaa alkuraivausta. Olen pessyt jääkaapin, käynyt läpi keittiön kaapit ja hyllyt, järjestänyt minun ja poikien vaatekomerot... Joka päivä tekee mieli tarttua johonkin pitkään rempallaan roikkuneeseen hankkeeseen. Tämä ote on niin ollut minulta uinumassa.

Kyllä minusta yhä on aivan mahtavaa velttoilla ja löhötä sohvalla. Ja antaa jonkun asian vaan olla. Mutta reippauskin tuntuu tauon jälkeen aivan ihanalta. Kuntosalikortinkin hankin, kolmeksi kuukaudeksi, joista yksi vielä jäljellä. Se ei kyllä todellakaan ole minun juttuni. Mutta kortin kylkiäisenä pääsen eurolla uimahalliin ja olemmekin käyneet lämpimässä altaassa lillumassa poikien kanssa ja nautiskelemassa saunan rauhasta. Ja metsälenkit rattaiden kanssa ovat minulle kaivattua hikiliikuntaa, poikien ikävä kyllä joutuessa napottamaan kyydissä äidin painoina. (Ei huolta, saavat he halutessaan jaloitella.) Ja niistä kirjaston jumppa ja jooga dvd:istä olenkin jo ehtinyt kirjoitella.

Ja ruoka sitten. Nautin, kun saan perjantaisin klikkailla sähköpostiin tulleesta listasta mitä luomukasviksia ja -hedelmiä mies käy torstaina noutamassa kotimatkalla kaupasta. Hänellekin tuo on miellyttävä tapa käydä ostoksilla, kun kassalla on laatikko valmiina. Maksaa vain, ja vain kerran hinta on ollut yli parikymmentä euroa vaikka tavaraa on miltei koko viikon tarpeiksi. Olkoon vain vaikka lumetta, mutta minulle luomun syöminen tekee henkisestikin hyvää. Ja höystän kasviksiamme paitsi soijarouheella (luomua) tai tofulla myös silloin tällöin luomukananmunilla ja -juustoilla. Kauramaitoakin käytämme nykyisin, mutta koska pojista tavallinen luomumaito on niin paljon paremman makuista, emme ole luopuneet siitä kokonaan. Mutta sanonkin pojille usein maitoa lasiin kaataessani, että tämä on pojat juhlajuomaa. Ja siltä se maistuukin! Näinkö vanhaksi minun piti elää, ennen kuin todella aloin arvostaa ruokaa ja niitä raaka-aineita, joista ravintoni koostuu. Jo oli korkea aika. Sämpylöiden teko ja muukin leipominen on aina tuntunut ihanalta, mutta nyt todella huomaan, että viljojen kanssa pelailussa piilee jokin rauhoittava taika.

Minä minä minä. Loppujen lopuksi paljon auttaa myös se, että ajattelee vähemmän itseään. Sitä, miltä juuri minusta tuntuu. Ympärillä on niin paljon niitä, joiden kuulumiset on paljon kiinnostavampia. Ei itseään saa heitteille jättää, mutta kun minulla nyt esimerkiksi sattuu olemaan nuo kaksi ihanaa lasta. Ja paljon muita läheisiä. Mitä heille kuuluu, meille. Jaksammehan. Iloita. Huomata, että elämässä on paljon juhlimisenkin aihetta. Ja ihan tervettä, että välillä on masentava olo ja saamatonta. Silkka paistatus ja porskutus ei välttämättä kerro empaattisuudesta ja ole silkan ihailun arvoista. Vaikka onhan Stubb aika kiinnostava...

Meille kuuluu siis juuri nyt ihan hyvää. Nautin kiireettömyydestä ja puuhailemisesta. Se on hyvä sana, puuhaileminen. Kuvaa paljon paremmin kaikkea tätä kuin siivous tai liikunta tai järjestely. Rennompaa. Kunpa tämä ei olisi kovin katoavaa.

Hyvää viikkoa. Puuhakasta tai saamatonta. Minulla on ollut kaikenlaista ja tulee olemaan ja juuri nyt ainakin julistan, ettei se ole paha asia. Se on, jos mistään ei nauti ja surut ja huolet vievät mukanansa. Heille voimia ja valoa ja apua. Ugh.

Taidan kutoa vielä pari riviä. Nauttia hiljaisesta omasta kodista kiitollisena muun muassa kaikista, jotka nukkuvat tuolla makuuhuoneessa.

6 kommenttia:

Ylva kirjoitti...

Niinpä, minäkin olin rauhallisuuden perikuva ENNEN lasteni syntymää. Sitten minusta tuli leijonaäiti ja opin karjumaan, nipottamaan, ja JÄKÄTTÄMÄÄN.

Välillä pitää tehdä töitä, että se vanha kunnon minä pääsee esille tämän väsyneen ja rönttöisen äiti-ihmisen takaa.

Silloin osaan ottaa lunkimmin ja nautin. Ja lapsetkin nauttivat.

Inka kirjoitti...

Ihana teksti ! Tunnen hengenheimolaisuutta, miulla on ollut viimeaikoina samantyylisiä ajatuksia.
Teillä on ihanan näköinen keittiö, sellainen missä saa elää :) Puuhailun makua!

Anonyymi kirjoitti...

Täällä yksi äkäinen akka! Noin yleisesti ottaen olen melko lungi ja iloinen tyyppi, mutta lasten kanssa palaa kyllä pinna tuon tuostakin...Ja karjun. Ja nakkelen niskojani. Ja pamautan välillä vessanoven kiinni ja painun sinne hengittämään.
Tämä kiukkuinen akka-oire tuntuu pahenevan mitä isommiksi lapset kasvavat. Toivon kovasti että se laantuu siinä vaiheessa kun nämä lähtevät kouluun.
Yhden kanssa ei mennyt hermot näin, mutta kaksi lasta lietsoo toisiaan ja pitävät mua pilkkanaan kun komennan. Siinä vaiheessa kun olen sanonut kymmenennen kerran että ruokapöydässä ei pelleillä ja mulle nauretaan päin naamaa, tapahtuu pimahdus.

Teidän koti on niin ihana. Sellainen joka on lapsille sopiva ja mielekäs, mutta myös aikuisen silmä tykkää.
Kotoisa, puuhakas ja leppoisa.

Katja Kaukonen kirjoitti...

Minäkin olen hankala ja muriseva ja ärjyvä, en koskaan ollut ennen lapsia, pelkästään lempeä (niin luulen, saattaa olla pelkkää nostalgista haihattelua). Pitäisi oppia ottamaan rennommin, olla lempeä myös itseään kohtaan. Ei mikään kuitenkaan oikeasti ole niin vakavaa. (?)Kivoja kuvia. Kodikasta! Teilläkin ovat näemmä Hyvänhuomenen linnan tyypit IN. :)

Joola kirjoitti...

Heippa, anteeksi vain ärjyjät, mutta minusta on kivaa, etten ole yksin. Kiitos siis kommenteista. Minja, minä olin juuri sanomassa, että tämä ehkä on helpottamassa, kun kuopuskin on jo yli kahden. Että kun tietyllä tavalla helpottaa, vaippapyykki on jäänyt pois, imetys jää ja nukuttua ehkä tulee enempi... Mutta voi käydä siis niinkin, että lisääntyy... Saas nähdä. Ei, voi ei pliis, en halua enempää ärjyntää. Tahdon kauniisti puhuvan seesteisen itseni takaisin.

Meidän keittiö ja koti ylipäänsä on varmaan varhaisteinien ja teinien mielestä jotain maailman kauheinta, eli siihen mennessä pitää ehkä vähän muuttaa suuntaa. Mutta siksikin nautin tästä pikkulapsiajasta, kun keittiössä on toinenkin hella ja palapelejä ja palikoita ja askartelupöytä ja rattaat ja kirjahylly ja sitten siellä tietenkin tehdään myös ruokaa. Alakouluikäisenä tykkäsin kyllä tehdä läksyjä juuri keittiön pöydän ääressä, joten kun pojat siihen ikään tulee, voipi tuohon varmaan laittaa isomman "läksypöydän".

Katja, olen ostanut kirjastosta poistokirjana ruotsinkielisenä yhden Lapanen ja Lapaliinakirjan joka kolahti kuopukseen. Erityisesti kohta, jossa takan piipusta pelastetaan pieni musta lintu. Tein hänelle synttärilahjaksi nukketeatteriesityksen tarinasta. Oli hauska yllätys yhtenä aamuna, kun sattumalta avattiin telkkari ja sieltä tuli tuo animaatio! Ei katsota kovin usein lastenohjelmia, joten ei olla osuttu näkemään kuin yksi jakso. Mutta nuo omat nukketeatterityypit ja se yksi kirja siis on tosi in juu:).

Susanna kirjoitti...

Rakastan tuota keittiötäsi. ;) Omani on vähän samanlainen, sillä erotuksella että yhdessä nurkassa on iso nukkekoti, toisessa keinutuoli ja leivinuuni.
Ja meilä on tosi suuri keittiön pöytä, jonka ääressä mahtuu askartelemaan ja lukemaan ja tekemään niitä läksyjä ja syömäänkin, tietokoneenkin siirsin tänne, koska en halunnut eristäytyä omiin oloihini netti-aikanakaan.