Kuun kolmastoista

"Tonne" komentoon heräsin aamulla. Kuten viime aikoina tosi usein. Yöimetysten loputtua tavaksi tuli antaa kuopukselle maitoa sohvalla, kun olemme heränneet. Pitää sitkeästi yllä totuttua tapaa. Saan joskus komennon jälkeenkin jatkamaan uniaan, mutta en edes halua, jos verhon raosta näkyvä kaistale paljastaa edes himpun päivänsarastusta.
Kun marssimme peräkanaa olohuoneeseen, kuopus on hyvällä tuulella. Käy laittamassa pikkulamppuun valon ja ottaa meille tilan sohvasta. Uusi päivä alussa.
Jos sattuisi käymään niin, että herään häntä ennen, siinä olen usein jo valmiina, joskin silloin teekupposen tai kutimen tai jonkin kirjan tai lehden kanssa.

Esikoisenkin herättyä söimme smoothieta aamiaiseksi. Tosin kutsumme sitä "sheikiksi", ja "söimme", koska se jäi niin paksuksi.
Aamiaisen päälle yogaa kirjastosta lainatun dvd:n tahdissa. Eilinen yritys tempaisi pojat paremmin mukaansa, siinä kun selostus tuli suomella.

Niin ja sen aamiaisen ja yoogan välissä vierähti jokunen tovi, sillä puhelin soi kesken taivuttelun ja silloin kello oli jo kymmenen. Meitä kysyttiin kyläreissulle, mutten vielä uskalla kenellekään, kun viikolla kuopus oksensi yhden päivän ja esikoinenkaan ei ole ihan täydessä terässään. Mutta ulkona ajattelimme käydä ja realistina ajattelin varata ulossiirtymiseen reilusti aikaa, joten lupasin että yhdeksitoista olisimme tamineissa.

Suuntasimme lähimetsään, mikä oli iloinen yllätys, sillä olin jo asennoitunut puistoiluun. Pakkanen tuntui kylmältä, vaikka sitä oli vain pari astetta. Olin onneksi varannut molemmille villaa toppahaalarin alle. Ystävämme olivat ottaneet myös meille teetä ja tuoreita muffinsseja evääksi. Voitteko kuvitella, aivan ihanalta maistuivat kalliolla. Rakensimme ehyeksi jonkun majaa, jonka pojat ensin olivat ennättäneet hajottamaan. Kurjat. Mutta mikäli joku majalla vielä leikki, sai kyllä ehostetun tilalle, sillä pyydystimme siihen lammikosta monta isoa jäälohkareita ikkunoiksi. Lopputulos näytti hauskalta, ja vain siltä, kuin joku olisi jatkanut siitä, mihin edelliset ovat jääneet.

Kotona ruokaa ja päiväunia. Esikoisen kanssa kuunneltiin unien aikana Noita Nokinenä kuunnelmaa, pyöritettiin pesukoneita ja leivottiin pinkkisämpylätaikina. Kuopus liittyy tovin sylissä istuskeltuaan innolla isoveljen työmaaleikkiin, herättyään nokosilta.

Iltaa kohden käymme odottavalle mielelle. Koska mies palaa töistä. Siivoilimme, maalailimme vesiväreillä, ryhdyimme ruuanlaittoon. Saan kaksi apulaiskokkia, jotka leivittävät innoissaan grahamjauhoissa viipaloimiaan munakoisoja ja kesäkurpitsoja. Muistaakseni seitsemään aikoihin kuopus tahtoo soittaa isille. Miettii sanovansa "isi tänne", puhelimeen.

Ruuasta tulee ihanaa. Pojat tosin eivät nauti, kuin kokkausvaiheesta, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Syövät kuitenkin fetaa ja täysjyvämakaronia, luomuporkkanoita ja -hedelmiä, joten en jaksa ottaa pultteja.

Nukkumaan menemme taas aavistuksen liian myöhään. Illan viimeiset tunnit luiskahtavat niin nopeasti... Mutta väsyt ystävät nukahtavat sopuisasti, kuultuaan isin lukemaa autokirjaa unisaduksi ja minun laulamaa humppa humppa heitä, esikoinen kun ei jaksa enää Leipuri Hiivaa kuulemma kuunnella.

Olen miettinyt monena iltana tällä viikolla, että on kyllä yksi parhaista paikoista maailmassa, kun illalla molemmat pojat tahtovat nukahtaa kainalooni. Hymy huulilla. Ja "päivät on kivoja" laulua lallatelleina. Kiitollisuus on katossa. Ja monena yönä tuohon kiitollisuuteeni olen nukahtanutkin, viime yönäkin. Paitsi että sitten keskiyön jälkeen heräsin, enkä saanut unta, vaikka halusin. Kävin odottamaan jo kuin vapautusta sitä, että tulisi aamu, ja kuopus sanoisi "Tonne" ja uusi aamu olisi alussa.

Ja tulihan se, aamu, sitä ennen nukuin kuitenkin vielä monta makoisaa tuntia.