Pohjimmiltaanhan se on läpeensä hyvä, mutta pinnalta kipeä.
Haluaisin olla lähempänä.
Me matkustimme Tanskaan yli tuhannen kurjen kanssa.
Taittelimme ystäväjoukolla Suomessa ja meillä oli poikien kanssa ilo olla lastin ojentajina.
Halusimme tehdä näkyväksi, että tätä perhettä ajattelee täällä niin moni.
Toivoo voimia, kaikkea hyvää.
Monelle asialle me emme elämässämme voi yhtään mitään.
Sitten on liuta niitä asioita, joihin voimme silloinkin vaikuttaa, vaikka vaikeudet uuvuttaa.
Mutta loputtomasti ei jaksa, se on päivänselvää. Välillä väsyttää ja väsähtää. Hukkuu toivo.
(Puhumattakaan siitä, että kun menee hyvin, ymmärtäisimme sen. Ymmärtäisimme valtintojen ja vaikuttamisen mahdollisuuden.)
Mutta kun elo painaa pohjalle, silloin tulkoon jostain se valo ja nosto.
Minusta ei ole juuri mihinkään. Yksin varsinkaan. Mutta kiitos, jos voin olla osa jotakin. Ja auttaa jotakuta edes joskus, edes sekunnin. Se on yksi syy, miksi täällä varmasti olenkin. Viemässä jotakin eteenpäinkin.
Kööpenhaminassa ystävien luona minä olen koko ajan saaja. Meistä pidetään siellä aina niin hyvää huolta, vaikka joka kerran yritän sanoa, ettei tarvitse jaksaa mitään, että me kyllä pärjätään.
Kaikki on myös vaihtelua. (En toki tarkoita, että vaikeuksien näkeminen esimerkiksi olisi huvia. Ei tietenkään.)
Voisi kuvitella että toisessa pohjoismaassa ei meno ole niin erilaista, mutta kyllä se on ja lomalaisen vinkkelistä kaikki on aina rennompaa, kuin arjen sumussa. Voinko hakea meille ruuat. No totta kai voin! Istun odottamaan safkoja, jotka eivät ole ihan vielä valmiina ja hämmästelen, kuinka vahvasti tuntuu koko ajan, että saan ideoita ja oivalluksia, vaikken oikeasti ole niitä hakemassa. Hyvä musa soi ja kassan tyttö jammailee pari tahtia siinä palvelunsa lomassa. Toinen työntekijä tarttuu olkapäähäni, hymyilee ja kysyy ystävällisesti, hei ,onko joku jo auttanut minua. Juuri näin minäkin haluan tehdä omaa työtäni ja osaani, vaikka se on totaalisen erilaista.
Milloin tulee Hotellipäivä, Ravintolapäivän ja Siivouspäivän rinnalle. Sellainen olisi kiva, voisi olla päivän hotellin omistajana - ja ehkä jonkun matkan mahdollistajana.
Voisinko perustaa Japaniin suomalaisen pop-up kahvilan, jonka nimi olisi Nälkä vaikkapa. Voisinko oikeasti ylipäänsä löytää töitä, jos haluaisimme joskus perheenä asua ulkomailla.
***
Ystäväperheen tyttö on kotona koko vierailumme ajan. Helmikuussa istuin sairaalavuoteen luona. Tämä tuntuu ihanalta. Katsoa, kuinka hän jaksaa taas hymyillä. Mekin jaksetaan, siinä ympärillä. Se ei ole tietenkin, ja juuri siksi niin hyvältä tuntuukin.
Ja ystävä kulta. En koskaan voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä sinä joudut kokemaan.
Ja miltä kaikki sinusta tuntuu.
Sekin, että toistuvasti sanon, että elämässänne on poikkeuksellisen paljon valoa. Ja että teidän perhe on ainutlaatuisen ihana. Ja että teitä voisi moni kadehtia, jos kadehtiminen nyt ylipäänsä olisi järkevää. Ihailla ainakin tulisi ymmärtää.
Mennään tsempillä taas läpi harmaidenkin kivien. Tai heh siivillä värikkäiden kurkien.
Asioilla on tapana järjestyä - siinä missä mennä solmuun ja myttyynkin.
Aurinkoa huolenpitoon tai huolehdittavana oloon, kumpi milloinkin on tarpeellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti