maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannus Nuuksio

Kaupunkijuhannukset on nähty. Pärjään ja selviän ja pidänkin, tietenkin. Mutta usein viimeistään juhannusaaton taipuessa yöksi, kaipaan maalle. Miksi en sitten menisi sinne. Pojat, mentäisiinkö Nuuksioon? Hyvin varovainen kysymys. Heitä voi innostaa mikä tahansa - tai olla innostamatta.

He lähtevät kanssani. Kuinka onnellinen äiti olenkaan. Olemme harjoitelleet helteisillä keleillä. Selviäisimme kyllä, vaikka sataisi ja olisi kylmä. Ehkä. Uskallamme kokeilla. Onneksi.

Saamme kyydin veljeltäni ja hän jää seuraksemme iltaa istumaan. Tulee seuraavanakin iltana, kuin kylään mökillemme, meidän kanssa nuotiolle. Tiedän, että pojat ovat kanssani iloisia, jaetuista kokemuksista.

Kuinka nopeasti on mahdollista hypätä toiseen todellisuuteen. Ei ole kiire. Emme katso kovin tiuhasti kelloa. Heräämme. Pelaamme uunoa, siirrymme hiljaksiin penkeille, sahaamme puita, sytytämme nuotion. Illalla taas valvomme, kunnes nukuttaa.  Ruuat syömme samasta kattilasta. Pojatkin osallistuvat tiskaamiseen. Neulasilla on hyvä putsata kattila puhtaaksi rannassa. Puiden alla ei sada, vaikka lammenpinta pisaroi. Pitkin retkeä kohtaamme sadekuuroja, muttemme kertaakaan kastu kunnolla. Paitsi esikoinen, kun hän putoa puun päältä veteen. Pelästyy, mutta onneksi tiedän jostakin syystä heti siitä itkuisesta säikähtäneestä ÄITI huudosta lähtien, että nyt kun vain autan ja rauhoittelen, niin tästä hän saa hyvän seikkailukertomuksen.

Käyn aamu-uinnilla molempina aamuina, mikä on silkkaa hulluutta, kun keli on jäätävä eikä kukaan tai mikään pakota. Mutta mennä tahdon, koska voin. Kuopus jää telttaan ja lupaa avata teltan vetoketjut valmiiksi, kun lähestyn telttaa ja huikkaan, täältä tullaan. Kipitän  paljasvarpain sadanmetrin polun villapuserolla ja uikkareilla. Vesi on kylmää ja varpaita palelee takaisintulomatkalla. Mutta olo on vahva ja onnellinen. Metsä ja seura tekevät sen.

Esikoinen pohtii kahden yön jälkeen, ettei ole nähnyt itseään peilistä moneen päivään. Totean peilittömyyden tekevän ihmiselle hyvää. On tärkeämpää tuntea, miltä tuntuu, kuin katsella, miltä näyttää.

Juttelemme paljon. Ja pojat vuolevat puukoillansa. Kiitos, että säästymme haavereilta! Olemme kaukana ensiapuasemilta. Nuotiolla he saavat myös leikkiä tulella. Sytyttävät keppien kärkiä, ovat tehneet niin kaikilla nuotioreissuilla. Uskon, että nuotio tekee hyvää. Je metsänvihreä. Ja sateenropina teltan kattoon. Ja havunneulasia täynnä oleva maa, polut. Savunhaju. Retkiruoka. Mansikkahillo ja tikkupulla. Puskapissat. Makuupussipaini.

Palelen yöt, muttei se pilaa mitään. Toisena yönä näen unta, jossa olen ihastunut Mikko Kuustoseen ja hän minuun. Muistan unesta pitkiä pätkiä enkä voi olla hymyilemättä, ihan vaikka jo sille, että olen värjöttelyltäni sittenkin saanut myös nukuttua. Olen unessa ihan minä itse, vaikka elän ihan eri elämäntilanteessa, eli en ole kahden pojan äiti ja naimisissa. Sekin huvittaa minua heti aamulla, sillä en olisi sitä mitä olen nyt, hyvässä enkä pahassa, ilman miestäni ja poikia. Päätän, kotona kaivan suuren lämpimän peiton kaapista, enkä yritä enää sinnitellä pelkällä pussilakanalla, niin kuin lämpiminä kesinä. Saan käpertyä mieheni kainaloon, lämpöön. ihanuuteen.

Haukkalammen luontotuvalla meille neuvotaan ihan uusi bussipysäkki. Busseja ei mene järin tiuhasti ja on vaikea arvioida, kauanko kävelemme rinkkojen kanssa. Lohdutan poikia, ettei haittaa jos myöhästymme yhdestä, sillä tulee seuraavia. He kertovat toivovansa, että myöhästymme, sillä eivät tahdo ihan vielä lähteä. Olen pakahtua. Mikä onni minulla on luonani. Minun poikani viihtyvät metsässä ja vielä minunkin kanssani. Kerron kuinka tunnen niin tuon tunteen. Halun vielä viivähtää, hiukan siirtää, paluuta.

Mutta onnistuneelta matkalta jaksaa palata takaisinkin. Meille jäi valtavasti muistoja ja tarinoita. Kuviakin. Tänään nenäni vuotaa ja pelkään, että sain kylmääkin. Lääkitsen itseäni torkuilla ja teellä. Ajatuksella metsästä. Jossa sain olla poikieni kanssa, kaksi yötä telttailemassa. Oli ihana juhannusjuhla.

2 kommenttia:

Kirjailijatar kirjoitti...

Voi miten elävästi kuvaat teidän juhannustanne, joka kuulostaa minusta ihan täydelliseltä. Onneksi Suomessa luonto, suoranainen erämaa, on niin lähellä. Ei tarvitse tehdä mitään suuria kommervenkkejä, että pääsee ihan toisenlaiseen mielentilaan.

Aamu-uinnit ovat parhautta, olin ajatellut uida Jäämeren rannalla aamuisin, mutta sen kyllä skippasin, kun oli melkein pakkasta.

Joola kirjoitti...

Kiitos Kirjailijatar! Nuuksio on lahja pääkaupunkiseutulaisille. Retkeily on tehty helpoksi, ja kuitenkin saa olla ihan kunnolla metsässä, ei siis ole tehty mitään asfaltoituja valaistuja reittejä tai vesivessoja ja ravintoloita... (KÄÄK!)
Ilmaista!
Oi, taas huutomerkki.
Ja pitkin suomea varmasti tuollaista kaikkialla. Löytävätkö kaikki?
Minun pitää kyllä keksiä joku parannus, etten palele teltassa. Makuupussin uusin jo ja sen pitäisi kestää jopa pakkasta. Mutta makuualusta on säälittävä lettu. Ehkä edes sentin paksumpi auttaisi.

Olen onnellinen aamu-uinneistani, mutta ymmärrän, miksi sinulta jäi väliin:). Hymyilytän itseäni muistelemalla, miltä ehkä näytin ja vähintäänkin jo tuntui se palulla kylmissään kipittely:).

Jäämeri. Ai että. Jatkan harjoituksia.