tiistai 6. joulukuuta 2011

Viisi ja kuusi








Kun samaan viikonloppuun mahtuu yksi poikkeava tulehdusarvo, kahdet täit, kaksi silmätulehdusta, yksi oksennus, yksi yökkäykseen päätynyt yskimiskohtaus ja uusineet täit, jää blogi vähän jalkoihin. Ja ne myyjäisvalmistelut, joita olin ajatellut.

Maanantaina yksi uusi verikoe ja myyntipöydän peruutus.

Apteeksista silmätipat ja korvasuihke kassissa kotiin kävellessäni mietin, että jos elämäni olisi romaani, pitäisin siitä varmasti. Se olisi sellainen, jota en tahtoisi laskea käsistäni. Haluaisin kirjan olevan tosi paksu ja minulla olisi lempilukuja, joihin palaisin useasti.

Tunsin itseni itsekeskeiseksi, ja katselin ihmisiä ympärilläni. Kuinka kiinnostavia heidänkin tarinansa olisivat, kuinka oikeastaan on aika surullista, että maailma on täynnä kirjoittamattomia elämänkertoja. Jokaisen elämä on kiinnostava. Ei ehkä kaikista, en tarkoita, että minunkaan olisi kenestäkään muusta, kuin ihan jostakusta, eritoten minusta.

Nämä sivut, jotka ovat käsillä, tekee nyt mieli selata nopeasti vain eteenpäin, mutta jos ne olisivat kirjoitusta, niitä saattaisi olla ihan soljuva lukea. Kuinka herään yöllä mahakipuisen seuraksi vessaan ja juomaan mehua. Ja kuinka katsomme ikkunasta, että siellähän sataa lunta. Hetken päästä pieni saa unta, mutta äiti kuuntelee jouluradiota ja katsoo lastenhuonetta lattialle kannetulla patjalla maaten, sähkökynttelikön loistellessa. Hetken päästä herää toinen, kun yskiminen häiritsee nukkumista. Taas mehua ja raitista ilmaa ikkunasta ja hetken perästä taas kaksi lasta, joiden unta voi ihastella. Tulee jo aamu ja vihdoin silmät alkavat lupsua. Juuri ennen nukahdusta, muistelen läpi, kuinka monena vuotena aloitin itsenäisyyspäivän partiopuvussa laulamalla siniristilippua kirkossa. Se tuntuu jo ihan sadulta ja kaukaiselta aikakaudelta, mutta en minä niin vanha ole, vielä äskettäin se oli totta, minun todellisuutta. Lapset heräävät ja kurkistavat joulukalentereihinsa. Kuulen, kuinka lähtevät puuhiinsa ja käyvät välillä näyttämässä yhdessä piirtämäänsä suomen joukkuetta. Minä nukun kiinnni yöllä menetettyjä tunteja.

Yhteen ihmiselämään mahtuu paljon ja monenlaista.
Seuraavaksi toivottavasti kauniita unia. Minulla on vakiviertaita unissa, joita näen, kun olen oikein virkistystä vailla. Se on minusta alitajunnalta hieno taktiikka. Aamulla hymyilen ja saan hitusen lisää voimia. Siitäkin saan, kun löydän jotain hassua. Kuten muistiinpanoja koulun lehden suunnittelukokouksesta, 90-luvun alusta. Kuinka rääväsuisia me olimme paperilla, ja miten kiltti kuitenkin tuli lopputuloksesta, vaikka meidän oli kai tarkoitus olla oikein räväköitä ja ravistelevia.

Huomenna on keskiviikko. Se kuulostaa oikein mukavalta.

1 kommentti:

Ylva kirjoitti...

Sinä et tunnu hirveän itsekkäältä ihmiseltä; siksi varmaan koitkin itsesi sellaiseksi elämäkerta-ajatustesi keskellä.

Minusta jokaisen ihmisen tarina on mielenkiintoinen. Siksi varmaan viihdynkin niin hyvin täällä blogistaniassa lukemassa muiden tavallisten tallaajien juttuja.

Ei sen elämän tarvi olla hollywoodimaista ollakseen mielenkiintoista ja arvokasta elämäkerraksi asti. Vaikka tietysti sillä, MITEN se kerta on kirjoitettu, on merkitystä.

Sinun elämäkerran voisin lukea. :)

Voimia sairastelujen nujertamiseksi!