keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hän on neljä







Syntymäpäivä, syntymän päivä. Voin käpertyä muistelemaan, kuinka yö oli myrskyinen ja äitini tuli esikoisen seuraksi kun lähdimme häntä hakemaan. Kuinka nopeaa ja erilaista kaikki olikaan ja kuinka sain syliini hänet ensimmäistä kertaa ihan kokonaan. Kaikilta unohtui hetkeksi edes kertoa, onko hän tyttö tai poikakaan, kun viimehetket menivät niin vauhdilla emmekä tiennet onko hän ihan turvassakaan.

Tai sitten voin huutta kiukkuisena kurkku suorana, että laita nyt ne housut jalkaan, jos meinaat haluta sen pakettisi sieltä postista! Mies on kertonut, kuinka mahdoton hän on, nelivuotiaamme, mutta minä aina sanon, ettei hän vielä, odotetaan kun ovat teini-ikäisiä. Siinä minä kuitenkin nään, kuinka jäärä. Ei tahdo riisua ei pukea ei pissata ei haukata leivänpalasta. Haluaa palvelua, maitoa, olla jo ulkona, jäädä kotiin, lukea kirjan ja juhlia kyllä vieraiden kanssa, muttei kerätä leluja, askartelutavaroita, eikä muutenkaan siivota. Tarjoiluakin saa olla, muttei jaksa laittaa vaatteita, sillä "sinun pitää auttaa minua!"

Voi ***kuusitoista. Laitan miehelle viestin, että tämä on surkein synttäripäivä ikinä. Ei siksi, että hän olisi läpeensä kurja, siis ihana lapseni, vaan siksi, että miksi minä aina tai ainakin liian usein menetän hermoni. Minä olen aikuinen, hän vielä se pieni ja lapsonen.

Julkisilla paikoilla en karju lapsilleni. Mutta nyt en lepy kauppamatkallekaan, sitten kun sinne vihdoin päästään kulkemaan. Olen vaiti ja tunnen kuinka he tietävät sen, äiti on vieläkin kiukkuinen. Muistan, kuinka psykologi sanoi kerran, että olen epäreilu, jos en lepy, kun lapset leppyvät. Tiedän, että teen väärin kun tuhlaan tärkeää päivää mökötykseen. Paljon kivempi olisi itsenikin, jos pysähtyisin ja sopisin. Heti, eikä vasta ajan päästä. En tahto väkisin muuttua hyväntuuliseksi, vaikka tiedän, että minun jo kuuluisi. Kaikilla tunteilla on lupa tulla, mutta harmit pitäisi tarpeeksi nopeasti myös huuhtoa, sillä ne harvoin ovat niitä rakentavimpia kaikista.

Vasta kotona, kun alan leipoa kakkua. Ajattelen, tämä ei ollut se tapa, jolla ihanan aamun tuli jatkua. Pyydän pojat viereeni ja alamme kuin alusta. Sanon, että rakastan, mutta harmittaa, kun tulee kiukuttelua, voinko sanoa turhasta.

Ja niin kuin hän oli odottanut juhlapäiväänsä. Talvesta saakka varmaankin, siitä, kun viimeksi juhlittiin isoveljeä. Kun minä ihastelin kesää ja kevättä, hän sanoi, että kivaa kun tulee syksy ja minä täytän neljä.

Kuinka hän edellisenä iltana kihisi jännityksestä. Mietti, miltä se tuntuu, kun muuttuu kolmosesta neloseksi. Pieni kultani.

Onneksi voin ajatella niinkin, että hänen päiväänsä mahtui paljon hyvääkin. Ja äidin hymyjäkin ja kauniita sanoja ja ihan aitoa iloa siitä, että tämä perhe on olemassa ja tällaiset lapset tässä talossa. Söimme kakkua, jossa oli ne mansikat, jotka poimimme kesällä kerran omalta palstalta. Herkkua, muistoja. Ehkä tämäkin päivä tällaisenakin oli sitä mitä hän oli odottanutkin.

Ja vielä minä käperryn ja muistelen. Ei tarvitse kysyä lupaa keneltäkään, saanko. Kuinka vietimme odotuksen viimeiset päivät kuinka ensimmäiset yhteiset. Kuinka maa oli valkoinen kun tulimme kotiin ja kaikki oli toisin kuin aiemmin, vaikka yksi lapsi meillä oli jo ollutkin.

Rakastan sinua pieni nelivuotias kultani. Onnea koko vuoteesi. Olet rakas juuri noine kaikkinesi. Annetaan elämän kuitenkin hioa vielä meitä kumpaakin, vaikka epätäydellisinäkin olemme tarpeeksi. Tänään sinua juhlitaan kerhossasi. Sait viedä keksipaketin jaettavaksi. Kuulet vielä monta kertaa paljon onnea vaan ja saat puhaltaa kynttilöitäsi. Päiviemme sankari. Kiitos, kun saimme sinut perheemme kuopukseksi.

4 kommenttia:

Ylva kirjoitti...

Onnea Kuopukselle, nelinkertainen eläköönhuuto! :D

Siellä on ollut synttärijännitystä ilmassa. Onneksi sen kaiken murinan keskellä on osattu PUHUA asioista. Sillä kukapa meistä ei joskus (aina silloin tällöin) antaisi tulla tuutin täydeltä omille todella rakkaillekin lapsilleen...

Opetat lapsillesi todella tärkeän taidon sen epämiellyttävän riitelyn ohessa: sovinnon tekemisen.

sade kirjoitti...

Onnea sankarille!
Voi tuo lapsen "mahdottomuus" tuntuu niin tutulta. meillä peikko-poika 5v on samanmoinen. Tahtoa löytyy. ihanasti kirjoitat niistä tunteista joita meillä kaikilla on äitinä. Välillä sitä vaan "räjähtää" tai ei 9saa olla just niin kuin äitinä pitäisi, mutta tärkeintä on rakkaus jonka osoittaa, näyttää, kertoo.. <3

Mirka kirjoitti...

Samaa mieltä kuin Ylva: riiteleminen ja sovinnon tekeminen kuuluvat elämään. Et huutaisi lapsillesi, jos he olisivat sinulle jotenkin yhdentekeviä. Suuri rakkaus johtaa muihinkin suuriin tunteisiin.

Onnea Kuopukselle! Neljä vuotta on hieno ikä!

Joola kirjoitti...

Ylva, Sade ja Mirka, kiitokset onnitteluista ja myötätunnosta.

Blogini on miltei yhtä vanha, kuin kuopukseni. Vähän vanhempi. Se tuntuu hassulta. Ihanko totta olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Yhtä kauan olen seurannut monen blogiperheen elämää tämän kanavan kautta, enkä koskaan tavannut oikeasti kuitenkaan. Hienot neljä vuotta, paljon, hirmuisesti monenlaisia asioita kaikkialla. Ei vain hyvää, mutta jotenkin kirjoittamisessa/valokuvaamisessa/dokumentoimisessa piilee iso voima.