keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Opettelua


En tiedä mitä "talonväki" sanoisi, jos tietäisi, että täällä se "siivooja" vain naputtaa tietokonetta, vaikka pitäisi raivata ja hurisuttaa imuria. Mutta jos ihan vain muutamia sanoja...

Sillä haluan itsellenikin sanoa, että nyt on oltava rauhassa. Arki on taas täynnä uutta, vaikka pääosin ihan samaa ja tuttua. Sillon on annettava ajan kulua - tottua.
Turha höntyily ja kaiken tahtominen täydelliseksi heti ja kerralla on silkkaa hulluutta. Kuulenko, näitä sanoja.

Söimme eilen pullaa uuden (Kluuvi) kauppakeskuksen alimmassa kerroksessa. Löytyi salapaikka sohvasta liukuportaiden alta. Olimme käyneet uimassa ja saunomassa ja kuulleet, kuinka ylimmän kerroksen dj taituroi musalla ilmaan erityisiä tunnelmia. Sumensi, mutta tajusin sen olevan rentoutumista, eikä silkaa liikaa huolta. Koska osaan minä välillä hengittää ja laskea vaatimustasoa. Niin on tehtävä, jotta näkee olennaisimman, turvaa tärkeimmän, löytää uuden väylän.

Olen töissä nyt maanantai- ja keskiviikkoiltaisin. Ja lauantaiaamuisin. Ja se laittaa tietenkin käyntiin sumplimisten vyyhdin. Pojatkin joutuvat metroilemaan useammin, kun mies ei ehdi ihan kotiin saakka, ennen kuin minun pitää jo olla toisaalla. Koko perhe opettelee siis uutta.

Nyt nautin niistä sanoista, kun joku puhuu, että joskus tarvitaan uskallusta, tehdä jotenkin toisin, kuin on yleisesti totuttua. Silti toivon, ettemme ole tyhmänrohkeita. Tuntuu, että tässä on vastaus tällä hetkellä kysymyksiini, kuinka voisin olla enemmän kotona ja silti toimeenkin voisimme tulla. Tunteeni voivat toki olla harhaisia, mutta joskus joku kauan sitten tehty pieni valinta voi olla kullanarvoinen vasta vuosien kuluttua. Kokopäivätyö päiväkodissa voi ehkä odottaa vielä muutamia vuosia?

Sillä kaksi aarrettani ovat pieniä vain hetken. Ja vaikken ehkä ole paras siinä, mitä nyt teen, voisinko silti olla tarpeeksi vahva, vaikka omakin elinikäinen oppiminen on kesken.

Ja nyt minä laitan musiikin soimaan, ja siivoan heidän kotiaan.
Joskus kalapuikkoateria voi pelastaa itkuilta, ja siksi niitä on täksi jännittäväksi päiväksi varalla. Pilkon perunat ja sekoitan niihin oliiviöljyä ja suolaa, paistan puikkojen seuraksi uunissa. Sekoitan kastikkeen jugurtista. Kuorin porkkanoita ja viipaloin kurkkua. Mies saa töistä tultuaan katsoa niiden kanssa vaikka vain tovin telkkaria, ihan sama. Kunhan selviämme hengissä tästä uudesta. Niin, ettei se ole jatkuvaa eloonjäämistaistelua vain, vaan niin, että ehdimme nautiskella, myös nyt kun on tällaisesta kaikkea, pieniä lapsia ja työt silppuna pitkin viikkoa, aamuja-päiviä-iltoja, molemmilla. Ja oikeastaan juuri siksi koska! Myöhemmin on keksittävä jotain ihan muuta.

Kauniita ajatuksia, hyvää ja kaunista. Voimia, riitämme tällaisina. (Haluan uskoa.)

1 kommentti:

Marikki Kuusi kirjoitti...

Kyllä te riitätte! Hyvältä kuulostaa tuo teidän järjestelynne.

Hyviä päiviä, siirtymisiä, oppimista ja kasvua. Ei työhön tosiaan ole kiire, sinne ehtii (ja joutuu) vielä pitkäksi aikaa kuitenkin...