torstai 7. lokakuuta 2010

Tarpeelliset torstait





Maanantaina kuopuksen ja minun jumppa. Tiistaina puiston tenavatupa ja annantalon taideneuvola. Keskiviikkona ja perjantaina esikoisen kerho, meillä kuopuksen kanssa keskiviikkona lauluhetki puistossa ja perjantaina koitan käydä jumpassa, jotta tulisi jäsenyysmaksuille vastinetta.

Mutta torstait, ah, ei lainkaan aikatauluja. Rakastan sitä todella. Voi vapautta! Voimme tehdä mitä tahansa ja erityisesti olla tekemättä sitä kaikkea. Leikitään, luetaan, puuhataan, leivotaan, siivotaan, loikoillaan, ollaan vaan. Onpas ihanaa, hoetaan.

Tänään lähdettiin sentään puoli neljän maissa myös ulkoilemaan. Kuopus sai koittaa potkulautaa ja esikoinen rullaa pyörällään, kovaa. On keksinyt harjoitella ilman käsiä ajoa. Ensimmäisen kerran teki sen matkalla Töölöstä Kamppiin, alamäessä Helsingin yhden vilkkaimman kadun varressa, kävelytiellä, jossa jo muutenkin mummot ja muut väistelevät häntä kauhulla. Kyllä meikän naama yllätyksestä kalpeni ja henkeä salpasi. VAROVASTI! Pyysin, että vasta kotikulmilla harjoittelisi. Ja nyt siis sitä täällä, alamäissä yhä erityisesti. Tulee kuulemma parempi vauhti...

Leikittiin suurten tammien luona. Taas oli kaadettu lisää puita. Maisema on muuttunut hurjasti viidessä vuodessa. Eilen näimme työmiehet mittailemassa katua ja yhtä puujoukkoa. Pojat sanoi heti, että äiti ne kaataa nuo, pois tien tieltä. Minä en halunnut uskoa, sillä sen suuren haapakimpun lehdet kahisivat niin kauniisti tuulessa ja auringossa. Aivan kuin jäähyväisiksi, ajattelin. Mitäs siinä hölmö tunteilet, sanoisi moni, tiesin. Puistatti ja totesin pojille ääneen, että nuo kaikki puut on niin kauniita. Katsokaa ja kuunnelkaa, eikö olekin ihania. Ja että niiltä on mennyt tosi kauan kasvaa tuohon mittaansa. Ja että se on vain yksi hujaus, kun ihminen kumoaa ne sahallansa. Kunpa jokaista kaadettua kohden istutettaisiin monta uutta. Ja ne, jotka laitetaan nurin, hyödynnettäisiin täynnä kiitollisuutta.

Etsin maasta pudonneita oksia ja mietin, että voisin kokeilla tehdä niistä muutamia keppiponeja. Tammenterhojakin keräsin ja pojat harjoitteli parkouria. Hyppivät esteiden yli ja juoksivat aidalla. Leikimme hippaa poikien toivomuksesta. Ja heppaa, inspiroituivat siitä poniajatuksesta. Huomasin kauhukseni, että varpaitani alkaa jo palella, en siis tarkene enää tennareilla. Syksy todenteolla.

Huomenna ollaankin sitten jo perjantaissa. Torstait on ihania, ihan lemppareitani, mutta perjantait vielä parempia. Hyvää viikonloppua!

6 kommenttia:

Jonna kirjoitti...

Me ollaan poljettu liian vähän pyörällä. Tatilla alkaa sujumaan vasta ilman apupyöriä jotenkin. Isoin tyttö ei tykkää yhtään koko pyöräilystä ja Haitula ei osaa vielä hyvin. Pitäisi ryhdistäytyä.

Kiitos vielä siitä hatusta! Se on Haitulalle nyt just hyvä., menee Aurinkoiselle sitten ensi tai seuraavana vuonna.

Joola kirjoitti...

Siinä Töölön jalkakäytävällä kun yritetään ihmisten seassa, niin en yhtään ihmettele, jos jää vähemmälle ajoharjoittelut:). Se puistoalue näyttää kyllä suurelta ja turvalliselta paikalta treenata ja jossain on varmaan ne turvalliset pyörätietkin... Kuljin Töölön halki töihin pyörällä yhdessä vaiheessa ja ajoin aina joko merenrantaa tai töölönlahdenrannan ja stadionin ohi suoraan ihanaan keskuspuistoon. Nyt tiistaisin yritetään tunnissa ehtiä täältä perukoilta annantalolle, niin Kampista etsitään vaan sitä nopeaa ja suoraa kaistaa. Esikoinen oli aluksi innoissaan autotiehen maalatusta punaisesta pyöräkaistasta. Näytti tosi hurjalta, kun viiletti sitä pitkin. Sittemmin olen pyytänyt ajamaan ihan jalkakäytävällä vaan, sattuneista syistä:).

Vielä sitä ehtii. Välineurheiluun ei pidä kiirehtiä, tulee kun on tullakseen, innostus. Ja pääasia jos ylipäänsä saa joskus kokeilla, silloin tällöin harjoitella. Siitä se kipinä sitten saattaa laajeta, niin kuin täällä on käynyt eräällä sankarilla.

Aivan mahtavaa, että hattulla on jatkossakin ihania päitä joita suojella. Teillä on kyllä niin ihania neulemyssyjä, mutta ehkä fleeselläkin joskus on paikkansa. Mukavaa viikonloppua!

Liivia kirjoitti...

Ei ollut kyllä mulla hyvä torstai eilen. Jouduin kaiken muun kurjan lisäksi pyöräonnettomuuteen, toisen yliajamaksi.
No ollutta ja mennyttä, vaikka ruumis vielä tuntee ja pyöräkin hajosi, uusi pyöräni, nyyh.

Kylläpä teillä onkin ohjelmaa. Minen kestä aikatauluja ollenkaan, tulen ihan sairaaksi niistä.

Liivia kirjoitti...

Piti vielä sanoa, että tuo laatikko on niin otteella koristeltu:):)

minja kirjoitti...

Ihana lukupaikka <3

Torstaista pidän minäkin, niissä on aina oma taikansa. Ja esikoinen on syntynyt torstaina, koska työnimensä ja toinennimi on Toivo. Torstait on Toivoa täynnä.

Voi, tulen niin surulliseksi puiden kaatamisesta. Muistan aina sen päivän kerrostalokoti-aikaa kun tulin töistä ja ne ainoat sen paikan kaunistukset, valtavan isot männyt oli kaadettu. Itkin ihan. Olihan siinä metsää vielä toisella puolella, mutta tornitalojen välissä olevat oli kaikki nurin. Ne jotka edes vähän suojasivat.

Hii, pientä hurjapäätä <3

Joola kirjoitti...

Oi hurjaa Liivia. Onneksi hengissä, vaikkakin sitten harmittelemassa rikkoontunutta pyörää. Ja uusi ja hyväkin vielää HÖ! Minäkin olen huono aikataulujen kanssa, mutta räpiköin, jotten tuntisi itseäni vielä huonommaksi. Lisäksi uskottelen itselleni koko ajan, ettei meillä ole juuri lainkaan aikatauluja töissäkäyviin verrattuna, mutta onhan meillä niitä oikeasti kuitenkin. Kuntokeskusten jäsenyyttä en hitsi vie voi suositella kenellekään kaltaiselleni. Mm sitä en. Tuo laatikko olisi ollut minusta ihan kiva muisto sellaisenaan ja kangaspäällisenkin olen siihen ommellut (äitiyspakkaus), mutta pojat oli kerran toista mieltä ja annoin mennä. Sitkeästi värittivät, silloin niin niin pienet.

Minja minustakin puiden kaadossa on aina haikeus mukana. Varsinkin kun niitä menee nurin kaupungissa, jossa jokaista niin tarvittaisiin! Toki aarniometsissä ja sademetsissä ja ja ja... Poika pyöräilee kuin hurjapää, muttei hänellä ole yhtään hurjapään mieli. Jos/kun kaatuu ja satuttaa, itkee surkeasti toooooosi pitkään ja kaipaa syliä ja lohtua.