keskiviikko 13. lokakuuta 2010

***



Eilen kuopus tuli sohvalla syliini köllöttämään. Sanoin, että näin sinä tulit vauvanakin. Hän kosketti pienellä kädellään kasvojani ja kerroin, että niin sinä tein jo ihan pienenäkin. Ja sitten minua jo itkettikin.

Joskus on jo kova ikävä sitä aikaa, kun pojat olivat vauvoja. Aivan pienissä on jotain salaista ainutlaatuisuutta.

Elämäni on ollut nousujohteista näihin päiviin saakka. Eilen sain itseni kiinni miettimästä, että mitä jos se huippu menikin jo tässä. Jos loppuelämä onkin silkkaa alamäkeä.

Huipulla olikin kauneinta maailmassa. Olen kiitollinen, että sain sen kokea.

Ja toivon, että tämä on sellainen vuori tai tunturi, että kun luulee jo olevansa huipulla, huomaakin, että uusi nousu on vasta alkamassa. Todellinen laki vielä usvan tai mutkan peitossa.

Tai sitten on ajateltava niin kuin pyöräilevä esikoinen, että alamäethän ne juuri onkin koko homman suola.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä en ainakaan ainuttakaan alamäkeäni antaisi pois. Alamäessä on raskasta, mutta jos elämä olisi yhtä huipulla olemista,aika yksitoikkoista olisi.Parasta elämä on kun siinä on ylä- ja alamäkeä. Äiti 57 v.

heikku kirjoitti...

Herkkiä sanoja. Ehkä on kivempi ajatella, että noita huippuja on paljon, sillä muuten sitä koko ajan vain odottaa että milloin, tai hieman murheissaan tuumaa sen jo menneen. Esikoisesi on nero!

Ylva kirjoitti...

Niin, ja jos ei ole alamäkiä, ei voi olla ylämäkiäkään. ;)

Mukavaa päivää!

Maarit kirjoitti...

Toisesta suunnasta katsottuna ylämäki on alamäki ja päinvastoin. Omat alamäkeni ovat opettaneet, että tasaisetkin alkavat tuntua ihan huipuilta, kun välillä vähän poputtaa(yläalayläalaylämäki).