tiistai 13. lokakuuta 2009

Kuun kolmastoista




Kuopus herättää minut tänäänkin. Kurkin taivaan väriä sälekaihtimen raosta. Jos näkyy pientäkin vaalenemista, voidaan hyvinkin nousta. Kyllä se aamu voi alkaa, jopa meillä, seitsemältä. Kohta kellonajan arvuuttelu ei enää onnistu taivaan väriä tulkiten. Sarastus siirtyy niin myöhälle. Täytyy taas harkita oikeaa ajannäyttäjää makuuhuoneeseen. Toisaalta, aika monta vuotta jo selvitty ilman. Kännykkä säteilee ja jos illalla tai yöllä en saakaan unta, pienintäkin tikitystä on kauhea kuunnella.

Noustuamme imetän kuopusta pitkään sohvalla. Hän vilkutta töihin lähtijällekin tänään silmät suljettuina, maidon lumoissa. Ei puhettakaan vilkutusasemista, esikoinenkin on vielä nukkumassa.

Leivomme sämpylöitä. Niistä tulee mielettömän hyviä. Taikinaan tuikkaamme seesamin- ja auringonkukansiemeniä ja punaista kreikantuliaisina saatua pestontapaista. Syömme kaikki kolme monta. Ja päivän kuluessa käymme vielä useita kertoja korilla.

Käy sitten niin, että ulos lähdemme vasta illalla, kun aurinko on jo laskemassa. Joskus sisäpäivät on tarpeen. Vaikka niin tavasin aamullakin jääkaapin oveen leikkaamiani lehtijuttuja. Kuinka kaamosmasennuksen loitolla pitämiseksi ulkoiltava olisi erityisesti auringonnousun ja aamukymmenen välillä. Olkoon huomenna sitten vaikka sellainen päivä, kun esikoinen on ajoissa kuitenkin kerhoon vietävä.

Luemme kirjoja ja leikimme piilosta. Pinoan paljon puhtaita pyykkejä ja kolme uutta koneellista tulee pyöritettyä. Esikoinen tahtoo laminoida värittämiään pupuja ja kone kaivetaan esiin pölykasan alta. Kuopus nukkuu parhaimmat päiväunet aikoihin. Pelaamme esikoisen kanssa kimbleä ja luemme lisää kirjoja. Kuuntelemme koneelta lastenmusiikkia ja hän on innoissaan Herra Huusta. Muistaakseni pelkäsin koko Nummista itse lapsena, en pitänyt lainkaan hauskana, mutta esikoiseni näyttää ymmärtävän, mikä on humoristista ja taidetta.

Luin yöllä kirjastonkirjasta, kuinka paikkamme sisarusjoukossa tai ainoana lapsena vaikuttaa ratkaisevasti elämäämme. Yllättävän mielenkiintoista. Tarkkailin pitkin päivää itseäni suhteessa poikiini ja tulee sitä montaa muutakin miettineeksi.

Perheemme isoveli innostuu laittamaan ruokaa kanssani. Sosekeittoni ei niin lapsiin uppoa, joten paistamme seuraksi munakasta. Isoveli myös kattaa pöydän liikuttavasti. Muovikupit ja banaanit hänelle ja pikkuveljelle lautasten viereen valmiiksi. Sitten jo melkein odotellaan, koska kuopus herää uniltaan. Availlaan oveakin ja pikku hiljaa nuorimmainen on taas tolpillaan.

Miten jännittävää olla piilossa. Iltaa kohden pojat käyvät riehakkaiksi ja kirmailevat kikatellen pitkin kotia. Jospa sittenkin pukisimme haalarit, vaikka ei heitä kuulemma huvita. Miten kylmä nyt onkaan jo ulkona! Mitä taas keksin itselleni ylle, ettei ulkoilusta tule vastenmielistä palelun takia. Toppahousut kohta esiin ja untuvatakin vetoketjun kun saisi korjattua... Kerään pihan kauniita lehtiä sankoon, pojat työntävät nukenrattailla rallia. Heittelemme lehtiä toistemme päälle ja lähdemme vielä käymään kaupassa.

Iltasyömisten lomassa esikoinen keksii, että sohvan päälle pitäisi rakentaa katto. Viritämme tiipiin ja luemme majassa kirjoja. Eivät malta nukkumaan, kun pankkien vartioimisesta kertova asiaohjelma on kuulemma niin kiinnostava. Hampaiden pesusta ei tarvitse taistella. Teemu-kirja iltasatuna, leipuri Hiiva (yhä)unilauluna ja pian me kaikki kolme unessa.

Mies herättää minut vielä. Usein ei onnistu, mutta olen toivonut, että saa kokeilla. Kahdenkeskeistä aikaa ei ihan loputtomasti ole jaossa. En valita, voi sen kuitenkin kai todeta.

Päivä oli leppoisa. Emme myöhästyneet mistään, kun emme mihinkään olleet menossa. Viime aikoina minua ovat rieponeet myöhästelyni. Jos jonkun käytännön asian voisin nyt muuttaa heilauttamalla, niin mielelläni olisin välillä ajoissa.

Kello käy jo keskiviikkoa. Ei yhtään hullumpi ajatus, että aamulla saan jatkaa eloa pienen perheeni kanssa. Vielä kun ensin malttaisi nukkua. Onneksi senkin saa tehdä yhteisessä makuuhuoneessa.

6 kommenttia:

Ylva kirjoitti...

Ihanan kiireetön päivä!

Haastavaa, ainakin meillä, on elää pieniä hetkiä kerrallaan ja antaa ajan viedä. Poikien ollessa pieniä pääni sisällä oli kuin kello, joka sanoi tik tak tik tak, sillä asiat piti tehdä kellon tarkkuudella ja tietyssä järjestyksessä. Muutoin lähti mopo käsistä ja varsinkin toinen pojista meni ihan sekaisin. Rutiinit selkiyttivät hänen päiväänsä.

Nykyään voi jo enempi tehdä oman mielen mukaan sitä mikä kivalta kulloinkin tuntuu. Olla sisällä tai lähteä ulos. Leipoa sämpylöitä tai maalata vesiväreillä. Tai olla vaan ja lötkötellä.

Osaan lukea pikkukaahareitani niin, että tiedän, tarviiko lähteä ulos tallikaasuja päästelemään vaan voidaanko jäädä sisälle majanrakennukseen. Usemmiten lähdemme ulos, mutta sisäpäivätkin ovat toisinaan ihan jees.

Tuota sisarusten määrän merkitystä elämässämme olen minäkin miettinyt paljon! Se, että syntyy kaksi vauvaa kerralla, vaikuttaa ihan mahdottomasti sisarusten elämään. Meidän poikamme saavat paljon toisiltaan mutta menettävät myös paljon tietämättään. Jakamaton huomio on yksi niistä. Olen usein miettinyt, millaista poikieni elämä olisi ja millaisia he olisivat, jos he olisivat syntyneet ihan eri aikaan. He olisivat aivan erilaisia, todella.

Kaunis neulomus tulossa. Mikähän siitä mahtaa tulla? Minun käsityötuntemuksella en osaa sanoa.

Tunnustaa nolona hän.

terhi kirjoitti...

Olipa kaunis ja ajatuksia herättävä teksti. Kiitos!
t. Satunnainen vierailija

Taru kirjoitti...

Mielestäni teillä oli aivan mahtava päivä. Tuollaisia leppoisia arkipäiviä sitä kaipaa erityisesti sitten, kun arki on kiirusta ja ne päivät ovat jo karanneet käsistä. Muista nauttia leppoisista päivistä kaikin rinnoin, minä en kotiäitivuosina aina muistanut nauttia (mutta joinakin päivinä onneksi osasin riemuita)!

Joola kirjoitti...

Ylva: Siitä tulee neulomus jollekin vastasyntyneelle etiopialaiselle vauvalle!
Sisaruskirjasta kirjoittelen varmaan vielä lisääkin. Paljon ajatuksia. Minä mietin sitä, miten minusta tuntui esikoisen täyttäessä kaksi, että seuraavanhan pitäisi jo pian tulla. Mihin minulla oli kiire. Kaksivuotias on vielä tosi pieni. Lapset pitkään on, vaikka kuvittelemme muuta.
En tarkoita, että katuisin. Hieno kuopus tuli ja ihanaa näin. Mutta, mietin vain...

Kiitos Terhi. Ihailtavaa, että jätit kommentin. Itse en satunnaisilla matkoillani aina jätä, vaikka usein aihetta olisikin.

Oi Elisa minä nautin niin kovasti. Ja luonteelleni tyypillisesti myös ikävöin usein jo valmiiksi. Kyyneleet tulee monta kertaa viikon varrella, kun tajuan, miten ainutlaatuisen ihanaa ja ohikiitävää tämä lysti on. Huoh.

Kikka kirjoitti...

Minäkin usein mietin näitä sisarusjuttuja ja sitä miten "syntymäjärjestysnumero" vaikuttaa asioihin. Mietin näitä sekä lasteni että omalta kohdaltani.
Mitä kirjaa aiheesta luet, voisin käydä kirjastossa?

Juuri kuvailemasi kaltaisia päiviä täytyy välillä saada viettää että jaksaa taas niitä pakollisia menoja ja kuvioita.

Joola kirjoitti...

Kirja: Vanhin, nuorin vai katraan keskeltä
Miten paikka sisarussarjassa vaikuttaa elämääsi?
Elisabeth Schönbeck

Suosittelen.