perjantai 23. lokakuuta 2009

Olo leppoisa



Useana päivänä kirjoitin kalenteriin "meillä on vieläkin siistiä". Siihen, mihin mahtuu vain muutama lause kultakin päivältä. Tuntui pitkästä aikaa niin hyvältä nähdä kotia myös tälläisenä.

Joskus raivaaminenkin on ylivoimaista enkä saa aikaiseksi muuta kuin eri puolilla kotia istuskelua ja korkeintaan ruokaa ja leikeissä mukana oloa. Sitten taas on päiviä, jolloin tavarat palautuvat paikoilleen ja jokin pitkään järjestelyä odottanut ongelmakohtakin laitetaan ojennukseen. Oi ihanaa, että näin, muuten lannistuisin ja nielisin tappioni, että olen parantumaton laiskuri.

Toisaalta, koti on ollut voimani silloinkin, kun se on kaikkein sekaisimmillaan. Ja ehkä juuri siksi, että se sallii senkin, etten aina ole parhaimmillaan. Ihan hätkähdin, kun huokailin esikoiselle, kuinka kivaa on olla välillä siistissä kodissa. Että on minulla kyllä silloinkin kivaa, kun meillä on sotkuista. Kaksi poikaa aurinkoina ja jokainen päivä niin täynnä eloa.

Alkuviikosta oli muutenkin vahvoja iloja ilmassa. Maanantaina kävimme taas Annantalon taideneuvolassa. Tällä kertaa siellä tehtiin nukkeja. Lasten tuli koristella nukke äidiksi tai isäksi ja aikuisten lapsen näköiseksi. Esikoinen valitsi isin, joten minä ja kuopus työstimme yhdessä äitiä. Ilahdun noista nukeista taatusti vielä mummona. Koska ne muistuttavat ajasta, jolloin olin poikien kanssa kotona ja saimme tehdä päivät pääksytysten yhdessä kaikenlaista hauskaa ja lokoista. Koska niissä näkyy poikieni kädenjälki. Koska uskon muistavani, kuinka iloinen olin, että poikani innostuneesti puuhasivat koko puolitoistatuntisen. Ja koska siinä olemme minä ja kulta, meidän yhteisten ihanien poikien äiti ja isi, mutta myös vaimo ja mies.

Keskiviikkoaamuna esikoista kerhoon viedessäni olimme taas myöhässä. (Perhana, parantumaton.) Mutta minulla oli aamu niin hallussa ja askelsin voittajana ja tunsin vahvasti, että se kaikki johtui vain siitä, että olin niin lomalla. Varmasti hitunen työotetta ei kotiäitiyttä pahenna. Mutta tuskin on pahaksi lapsille myöskään se, jos heidän alkuvuotensa ovat kiireettömiä ja vapaita turhan tiukoista aikatauluista.

Toki haluan, ettei esikoiseni menetä tärkeitä keskusteluita kerhonsa aamukokoontumisessa. Enkä tahdo tehdä yhteisestä päivänaloituksesta levotonta yllyttämällä kaikkia vanhempia paukuttelemaan saluunanovia, tuomaan lastaan ihan milloin kullekin mahtaisi sopia. Siksi yritän parantaa tapani. Ja pyydän kauhean monelta anteeksi, en vähiten lapsiltani, ajoittain takkuilevaa ajantajuani. Mutta jos hyvällä tahdollakaan ei aina ehditä ajoissa, myöhästytään sitten edes joskus hyvillä mielin ja selkä suorana.

***
Olen melko varma, että leikistä on lyhyt matka taiteeseen. Lyhyempi, kuin esimerkiksi peleistä tai ohjelmista. Leppoisuuteen taas on helpompi heittäytyä, jos ei päivät ole liian täysiä. Ja tee voi maistua tosi hyvälle, jos sen kaataa kannusta. Ja istuu niin, että näkee jotakin kaunista.

Hyvää viikonloppua!

5 kommenttia:

Pellon pientareella kirjoitti...

Voi miten ihanat nuket, kiva että neuvolalla on (vielä) resursseja tuollaiseenkin tekemiseen. Minä olen parantumaton sekasotkuilija, raivaamisiin voi mennä hävettävän kauan. Nytkin kämppä on ihan kauhea ja remonttiakin pitäisi tehdä. Se on jokin iso lukko minussa, mitä en vain saa purettua.

Olin aina ennen myöhässä. Sitten mietin miltä se tuntuu, ja että loppujen lopuksi se viestii, että en arvosta muita. Sitten se on aika lailla loppunut. Töihin tulin kylläkin vuosia aina sen 5-15 min myöhässä, vaikka esimiesaseman vuoksi olisi ehdottomasti pitänyt olla ajoissa. Se johtuu varmasti siitä, että töihin tulo oli niin vastahankaista, viimeiset vuodet ainakin. Nykyään yritän aina lähteä reilusti tuajassa, niin pääsee liikkelle viimeistään ajoissa.

Hieno oivallus tuo leikistä taiteeseen. Niin se varmaan on.

Helinä kirjoitti...

Heippa!
Löysin vasta blogisi ja ajattelin ryhtyä seuraamaan.
Mukavaa viikonloppua! :)

terhi kirjoitti...

Ihana kirjoitus, taas. mahtavaa että jaksat olla noin myönteinen ja elämäniloinen. tuossa teepannu kuvassa, onko ne servettejä vai mitä? itse ommeltuja? hienon värisiä ainakin. itsellä ajatuksissa tehdä vanhoista kankaista talouspaperinkorvikkeita, pieniä suunpyyhkimisliinoja, joita kai serveteiksikin voisi sanoa, mutta jotka olisivat kuitenkin arkipäiväisempiä kuin lautasliinat.

inkeroinen kirjoitti...

Kirjoitat niin ihanasti! Siisteydestä ja sotkuisuudesta, kiireestä ja kiireettömyydestä :)

Joola kirjoitti...

PP: Taideneuvola on kulttuurikeskus Annantalon järjestämää toimintaa lapsiperheille. Tervetullutta ja maksutonta. Hakee muotoaan, aloittivat tänä syksynä.
Myöhästymisiä olen joutunut koko ikäni miettimään. Minä ymmärrän oikein hyvin, että vien mahdollisesti toisten aikaa. Ja siksi kirpaiseekin joka kerran. Tämä ei kyllä auta, sillä pohjimmiltani ajattelen kai kuitenkin, että se olen vain minä, joten kuka piittaa milloin tulen. Ehkä? Mutta kuten sanottu, yritän parantaa tapani.

Helinä: Tervetuloa!

Terhi: Kiitos. Lautasliinoja ovat. Minulla on paha tapa langeta paperisiin lautasliinoihin kaikkialla. Järkeväähän se ei ole, niinpä ajattelin, että voisin mielummin ommella aina pätkästä kangasta liinoja, jotka kestäisivät ikuisesti. Tuo pinkki on Marimekon Metsänväki kangasta. Marimekko on myös heikkokohtani. Järkeväähän sekään ei ole. Mutta synnittömänä se vasta järjettömäksi kävisikin tämä elämä... Kai. Talouspaperia meillä ei ole, vessapaperi ja sideharsot hoitavat virkaa.

Inkeroinen: Kiitos. Itselläsi on niin ihana blogi, että olen iloinen, että sinne taas Kertun kautta löysin!