torstai 2. huhtikuuta 2009

Turussa










Olisin halunnut otsikoida tämän, että "Päin Brinkkalaa". Sillä minusta oli hauskaa, että kävimme tänään paikassa, jonka nimi oli "Brinkkalan aukio". Vielä leikimme siellä pitkään, otimme haltuun suorastaan. Teimme lumiukon, potkimme lumikokkareita, luimme kirjaa Mimosa pääsiäisnoidasta, kuopus nukkui nokosia ja esikoinen rokkasi lavalla. Niin, ja lopuksi vietimme toista tuntia matkan pääkohteessa, kahvilassa.

Lapsena isäni ja moni muukin käytti sanontaa, että asiat meni päin prinkkalaa, kun meni pieleen. No nyt ei mennyt, ei sinne päinkään, mutta tuli tuo sanonta kuitenkin mieleen. Ratkesi alkuperä.

Kiitos Liivian, näyttelynsä, teimme matkan. Halusin nähdä oikeasti maalauksia, joita olen ihastellut blogissaan ja jotka ovat pala yhden innoittajani maailmaa. Yöretkelle hotelliin en uskaltanut jäädä, niin kuin olin suunnitellut, sillä etenkin kuopus ei ole vielä aivan toipunut flunssastaan. Mutta olo on kuin vähintäänkin risteilyn jälkeen kuitenkin. Kun ei toviin juuri matkaile, on loistokasta vähempikin. Eikä kuopus ole koskaan ollut näin kaukana kotoaan. Ja esikoinenkin kysyi Kupittaan kohdalla, mitäköhän kieltä ne puhuu siellä, Turussa.

Minusta oli ihanaa olla matkalla juuri torstaina. Kiehtoo, kun kotiäitinä voi tehdä asioita keskellä päivää, keskellä viikkoa. Vapaus on välillä yhäkin huumaavaa, vaikka nyt kun lapsia on "jo" kaksi ja useamman vuoden on jo ollut äiti, niin kyllä ne vastuutkin tajuaa.

Lapsille junan leikkivaunu oli jo ihan lomaa. Leikkivät täysillä, hetken malttoivat syödä eväitä. Perillä nukahtivat heti rattaisiin vieretyksin. Ohitin sattumalta "Nokospaikan", josta olin lukenut jostakin lehdestäkin. Olisi todella tehnyt mieli poiketa sinnekin, mutta lasten kanssa ei tule ahnehtia kohteita, edes kahviloita, ajattelin. Kirjaston ihana leikkinurkka veti puoleensa silmiä raottanutta esikoista. Lasten korkeudella olevasta ikkunasta näkyi vielä hitsari hommissansa, joten tiedän, että sielläkin olisimme viihtyneet toista tuntia. Ei sitä onnistuneeseen kaupunkilomaan ihan hirveästi tarvita...

Ja sitten löytyi Kirjakahvila. Tosiaan ensin ulkoilua, niin että minulla oli oikeasti nälkä, kun kuopus heräsi rattaista. Ihana paikka, oli niin kivaa istua vihreällä sohvalla. Imettää kuopus tyytyväiseksi, antaa esikoisen ostaa tikkari. Ja sitten valita itselle jokin suuri teemuki ja poimia meille vitriinikaapista kaikenlaisia vegaanisia paikanpäällä tehtyjä herkkuja. Oltiinhan lomamatkalla ulkomailla, santsikupinkin saisi maksutta, eikä muutenkaan ollut mitenkään älyttömän kallista.

Ja ne taulut siinä ympärillä olivat ihania. Kirjoitin vieraskirjaan ja katsoin, kuinka pojat alkoivat kotiutua. Esikoinen rakensi dominoista rakennelmia, yhdessä oli kampaamot ja vessat ja muut huoneet jonossa. Kuopuksella oli maja viereisen pöydän alla, asetteli tuolit kehäksi huolella. Minä kuuntelin, kuinka muutkin ihastelivat tauluja. Join teetä ja ajattelin, kuinka mieheni, poikani ja elämäni ovat rakkaita.

Ajatella, että saatiin käydä lomalla. Hyvä mieli kävellä asemalle. Ostaa lippu iltajunaan, pojat pääsivät taas leikkinurkalle. Mies tuli meitä vastaan laiturille. Esikoinen kertoi, että oli nähnytkin sellaista unta, eikun ajatellutkin sellaista. Ihan kuin olisimme olleet kauemminkin poissa...

Hymyilyttää. Huhtikuu on alkanut, tuntuu hyvältä. Onnistui kuulkaas, kävin poikien kanssa tänään Turussa taidenäyttelyssä.

11 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Nyt tuntui minustakin hyvältä! Kiitos nätistä kirjoituksestasi ja siitä, että kävitte!
Ja ihanaa, jos viihdyitte ja kirjoititte vielä vieraskirjaankin.

Ihan kohta hyppään junaan, samoihin maisemiin. Tytön kanssa. tänään me otamme tuon kahvilan haltuun. Kylläpä harmi, että olitte jo eilen, ettekä vasta tänään...

Matroskin kirjoitti...

Oi, olen kateudesta vihreä. Meidänkin piti esikon kanssa lähteä, mutta oli liikaa työ- ja opiskelukiireitä.

Sari kirjoitti...

Kylläpä kuulosti kivalta, hyvä kun lähditte matkaan.

Joola kirjoitti...

Liivia, en uskaltanut jättää viimeisen aukiolopäivän varaan. Ja ajattelin, että ehkä vasta lauantaina menette purkamaan. Toivottavasti teillä oli ihanaa myös ja sait taulut pakattua.

Matroskin, oli lähellä että mönkään menee meilläkin. Mutta onnisti. Nautiskelin tunnelmista monien muidenkin edestä. Tunnetteko sen? Istuin siellä ja ajattelin kaikkia meitä, jotka käymme päivittäin Liivian talossa.

Sari, oli kivaa. Voidappa tulla tuosta vain sinunkin putiikkiisi päiväretkelle.

Elisa kirjoitti...

Mahtavalta kuullostaa tuo teidän reissunne/lomanne!! Nauti nyt siitä että voitte tehdä extempore asioita päiväsaikaan tai viikolla, sitten kun palaa töihin aika on kortilla ja viikoloppuihin kohdistuu kovat odotukset.

Minäkin olisin halunnut nähdä Liivian taidenäyttelyn, itse asiassa haluaisin Liivian tauluja seinällenikin mutta minusta tuntuu että hinnat ovat liikaa minulle.

Ja kyllä - huhtikuu tuntuu hyvältä. Todella!

Kesätuulia kohden =)!

Joola kirjoitti...

Muistan kuinka äitini ja isäni ostivat olohuoneeseen Naantalista sinisävyisiä tekstiilitauluja. Ne ovat yhä olohuoneen keskeinen osa. En tiedä mitä ne maksoivat, mutta ne ovat ainoat taidehankinnat, jotka nyt äkkisältään tulee mieleen. Mietityt ja meidän kotiin sopivat.

Minäkin ottaisin mielelläni Liivian tauluja kotiini. Esimerkiksi tuon, jossa vauva nukkuu parin takana... Kaikki taulut, jo pelkät nimet, saivat minun ajatukseni liikkeelle, herättivät joitakin lauseita, muistoja, kysymyksiä, tilanteita, ääniä... Osa omakohtaisia tuntemuksia, osa tarinoita tai sellaisia "voisi olla näin" juttuja. Oli jännän sininen taulu, jossa lapsi istui keinussa. Kaikki keinujutut, kuinka paljon niitä onkaan olemassa. Maripaidat, pisarat, koirat, pinkki, ystävysten jutustelu pöydän äärellä, rakas, lapsi, siivet...

Mitä tällaiset taulut voisivat maksaa. Taulut ylipäänsä! Ovat ainutkertaisia kuvia. Valokuvistakin voi ottaa vaikka kuinka monta vedosta, mutta maalattu taulu... Se kestää ikuisuuksia, käsittääkseni. Ellei sitten haalistu valossa tai jotakin. Taulut kestää aikaa, eivät vanhene koskaan, tai mene rikki. Näistä tauluista kallein maksoi alle 400. Minusta se on vähän, jos vertaan vaikka taulutelkkareihin tai moneen muuhun tekniseen ylellisyys kapistimeen. Liikaa toki nälkäänäkevälle tai ihan vaikka vain meidän perheelle. Nyt, tässä elämäntilanteessa. Mutta... En ihan ymmärrä, kun ihmiset puhuvat, ettei tässä taantumassa kukaan osta tauluja. Niin kauan kuin rahalla ylipäänsä on arvoa, ja sitä rahaa on joillakin paljonkin käytössä, miksi ihmeessä ei tauluja ostettaisi. Minusta ne ovat nerokas sijoituskode, jos vain itseä miellyttää.

Mutta juu. Jäädään Elisa odottamaan Liivian kortteja, kirjoja, uusia näyttelyitä ja julisteita:). Ja toivon todella, että näyttelyn maalaukset päätyvät hyviin koteihin.

Sigrún kirjoitti...

kiva elää välillä spontaanisti. Piirre jota arvostan ihmisessä. Ei tietenkään liiallisuuksiin, mutta juuri sopivassa mittakaavassa. Teidän Turunreissu kuulosti just ihanalta.

ovelia kirjoitti...

Voih, olisipa ihanaa itsekkin tehdä joku "reissu" lasten kanssa.. Mihinkähän sitä "nokkansa" suuntaisi.. Täältä "maalta" kun ei noin vaan lähdetä mihin vaan, tai pitäisi olla jokin yösija missä olla ja mihin sitä noin vaan "nukutetaan" äiti ja neljä lasta.. Innostuin kuitenkin, kyllä me johonkin :)

Joola kirjoitti...

Sigrun, tietty spontaanius on kotiäitiydessä yksi ihanimmista jutuista!

Ovelia, sinulla on neljä lasta, neljä matkaa siellä koko ajan meneillään. Ja omasi ja miehesikin vielä. Kyllä niistä pitkälle riittää, luulen. Retkiasenteella voi koettaa lähteä johonkin tutumpaankin paikkaan. Kyläkauppaan? Ja ah, taivastelen vielä toisenkin kerran, että neljä lasta. Vaihtaisin mennen tullen monet seikkailut suurempaan lapsikatraaseen, jos sellainen olisi mahdollista. Tämä ihan näin meidän kesken :). Mutta näillä mennään ja koska juuri esim spontaaniudesta pidän, ehkä olen oppinut tai opin ainakin, nauttimaan ja iloitsemaan juuri tästä että perhe on pieni ja kompakti. Moni asia on kai helpompi, kuten turunretki...

Liivia kirjoitti...

Olen liikuttunut lahjastasi! Tuhannesti kiitos ja virtuaalinen halaus. Olet ihana!

Onko osoitteesi vielä sama? Sähköpostisi olen kadottanut, joten en voinut sitä kautta lähestyä.

Joola kirjoitti...

Kiitos Liivia kortistasi:), jep, osoitteeni on sama. Itse olet, minä olen ihan tavis. Ja moni voisi pitää lahjaa tosi mielikuvituksettomana, onneksi et sinä. Ilo antaa jotakin. Sitä paitsi miulla on täällä yksi harrastelija kotona, joka pääsee aina vauhtiin, kun vihjaisen puolella sanalla, että josko veisin jolle kulle jonkun pullon tuliaisena... Eli ilo oli meidänkin puolella!