Pelin tuiskeessa

Olen yrittänyt löytää luontevia tapoja tallettaa lasteni arkea. Jos voisin, valjastaisin lisäkädet kirjaamaan, kuvaamaan, nauhoittamaan, mapittamaan... En ole ihan varma mitä tai ketä varten. Varmaa on se, että vain pikkiriikkinen muren on säilössä. Aika ei riitä kaikkeen. Eikä organisointitaidot. Kun jonkun pitää heidän kanssa elää ja kokeakin niitä juttuja, joista voin sitten kertoa, joita muistella, kun he ovat isoja. Minä saan, enkä voi kuin toivoa, että aikani on vasta alussa.

En halua välttämättä muistaa kirosanoja, joita suustani lentelee, kun kiukkuan. Kun olen joskus pinnana, päässäni saattaa käväistä ajatus, että onneksi tämä ei nyt mennyt nauhalle. Kun leikit lojuvat levällään, eteisessä riisutut ulkovaatteet peittävät reitit, vaippapyykki jää pesemättä ja itse näytän nukkumasta reväistyltä, en kaipaa kameraa. Vaikka on meillä niitäkin kuvia, ja onpa näitä tullut täälläkin mainittua.

Esikoisen synnyttyä lykkäsin digikameraan tarttumista, koska ajattelin, ettei ole aikaa opetella. Ja filmien teettämisestä tuli hyvä rytmi albumien laadinnalle. Nyt kuvia on satoja, tuhansia, koneella. Tämä digiaika. Osa on taipunut valokuvakirjoiksi, mutta liian moni jäänyt vain odottamaan teettämistä paperiversioksi. Ja niiden kuvatekstien, muistojen, kirjaaminen on myös jäänyt liian harvinaiseksi.

Millaisia pojat ovat nyt. He ovat hauskannäköinen kaksikko äitinsä silmissä. Vaikka tänään, matkatessaan samanlaisissa fleecetakeissa, niissä ruskeissa, joissa on pilvien kuvia. Samanmallisissa hatuissa. Ruskeissa housuissa.

Esikoisella on karmaiseva ihottuma. Se ilmaantuu aina keväisen auringon aloitettua porotuksensa ja ulkoilutuntien triplaantuessa. Jotakin kurjaa allergiaa. Tänään haettiin apteekista lotioneita, toivottavasti toisivat helpotusta.

Hän leikkii työmiestä. Ja koti on yhtä työmaata. Hän oli valtavan onnellinen, kun kierrätystapahtumsta löytyi peliasu jalkapalloilijalle. Suomen liput ja kaikki. Hänellä on treenikassi valmiiksi pakattuna, odottaa kesäkuuta ja nurmia. Muovieläimet asetettiin rivistöön, joukkueiksi. Puiset puut maaleiksi. Ja suklaamuro kiekoksi. Sitten hurja ja vauhdikas peli.
Pikkuveljen esikoinen rasvasi tänään aurinkorasvalla, pitkään ja hartaasti, hellästi ja huolehtivasti.
Jännittää vappujuhlia. Ei pidä vihanneksista eikä kastikkeista mutta syö yhtäkkiä kylässä valtavasti katkarapuja. Kyselee suuria, mitä sodat on, miksi lauantaisin liikkuu typerästi käyttäytyviä ihmisiä. Nukahtaa usein vierelleni, kun iltasatu on luettu. Hymy huulilla, sanottuaan "käperryksiin..."

Kuopus. En lakkaa ihastelemasta sitä, että minulla on kaksi lasta. Että toiseenkin saan tutustua. Hän kertoo vuolaasti itsestään joka päivä lisää. Silmänsä ovat niin auki ja ammollaan ja antavat sukeltaa sisään katsomaan, mitä ajatteleekaan, tunteekaan, mistä kiinnostuukaan. Kallistaa päätään ja osoittaa sormellaan. Ja lisää sanavarastoonsa uusia sanoja joka päivä. Tänään kukka ja hauskaa ja maamaa (muumi) ovat jo vanhoja tuttuja. Se on liikuttavaa, kuinka täysillä yksivuotias on kaikessa mukana. Nukkuu väsyttyään rattaissa. Tarvitsee minua. Nauraa, kun juomme iltakaakaota penkillä. Päättää iltansa hammaspesulla ja unisadulla. Kipittää kovaa patjoille ja vetää peiton korville. On oppinut isoveljeltä kuinka annetaan isille lentopusut ja -halaukset ja vielä oikeatkin sellaiset. Ja sitten supatukset ja imetykset. Ja unet.

Päivät menevät vauhdilla. Taltioimisessa on haasteensa. Säilyköön tämä: Olette rakkaita.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 2

Esikoisen kerhon jälkeen kävimme kirpputorilla ja eväsostoksilla. Pikkuautot molemmille, vihreät verkkarit pienelle, uudet lenkkarit isolle. Ananasrenkaita, banaania, sämpylöitä, motsarellaa ja mehua.

Sitten suuntasimme palstalle. Ihanaa. Kaikki kolme olemme jälleen tai vielä, täynnä intoa. Maa tuoksuu, linnut laulaa, kevät kohisee, lehmät ammuu, kärpäset surisee... Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, kun mitään ei ole vielä tehtykään, aloitettukaan, istutettukaan. Rikkaruohot ja heinikot puskevat vasta alkuja, kaikki näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia.

Ja minä olen realistisempi, kuin tähän aikaan viime vuonna. Tylsää, mutta ehkä siitä voi olla jopa apua. En edes yritä lähteä höntyilemään. Istun ja pujottelen marjapensaanoksista seinää majaan. Asettelen kiviä raparperinalkujen ympärille. Maankääntöä lapiolla... Hmm, vielä ei ollut sen aika.

Ja minulla on nyt kaksi työmiestä. Viime vuonna esikoinen putkitti ja viemäröi ja nakutti. Nyt kuopus on kaverinansa. Liikutuin kyyneliin monta kertaa heitä katsellessa. Huutelevat molemmat toisiaan "Pomo!" Ja esikoinen jatkaa huutoon vaikka mitä ja kuoppus kuittaa "Joo", aivan kuin olisi juonessa mukana. Ja onkin, niin täysillä kuin yksivuotias voi olla.

Vierähtää monta Tovia. Ne jotka kelloa käyttävät sanoisivat monta Tuntia. Syömme eväitä, olemme yltä päältä tomuisia ja likaisia, juttelemme työmiesten juttuja. Esikoinen kiipeää ja tonkii ojaa, kalastaa merilevää. Kuopus täyttää tyhjää ananastölkkiä heinillä, lusikoilla, pipoilla ja huiveilla. Istuttaa käsineensä kukkapenkkiin. Murustaa multapaakkuja ja pinoaa ruukkuja. Katsomme joutsenien lennon ja lentokoneiden, pienien ja suurempien. On niin hiljaista, että eväspaperit rapisevat kovaa. Ja kevätkirkaisut kajahtavat komeasti peittäen hetkeksi kaiken, myös sen ihan hiljaisen.

Ja sitten yhtäkkiä kuopus nukahtaa nokosilleen. Yksi liikuttavimmista näyistä taas ikinä. Pieni palstatyömieheni. Kauniissa kevätpäivässä. Huilii hetken, jotta jaksaa taas touhuta. Kun ei ole mihinkään kiire ja voi levätä silloin, kun se tuntuu hyvältä. Nostin rattaisiin varovasti aarteeni ja lähdin kuvaamaan toistakin kultaani. Joka siis lammikosta merilevää kalasti. Äiti täällä on vain me kaksi. Ja tuo toinen työmies, joka on tauolla.


Rakastan teitä kahta. Ja sitä yhtä, joka tekee ihan toisenlaisia työhommia, eikä ehkä edes hinkua seuraamme pellolle. Mutta arvostaa multaa sormien alla. Ja rakastaa näitä meidän kahta.

Sillä aikaa kun täällä blogissa oli hiljaista...

Elämäni oli ihan tavallista. Eli ei hiljaista. Vaan tapahtui, joka päivä, kaikenlaista. Ei välttämättä mitään erikoista, jonkun mittapuulla. Mutta minulle, yllin kyllin tapahtumia ja ajatuksia ja tunteita. Ja kuten usein, nukahdin iltaisin väsyneenä. Joskus myöhään, joskus aikaisin.

Olen huomannut, taas, että kevät on ihana. Saa ikään kuin monta päivää yhden hinnalla, kun valoa riittää varhaisesta myöhään.

Jos joku kaipaa päiväkävelyseuraa, sitä olisi tänään tarjolla esimerkiksi eduskuntatalon edessä klo 13. Edellisistä Ei Ei Ydinvoimaa Ei - huudoistani onkin jo aikaa.

Sen jälkeen ei elämässäni olekaan ollut hiljaista. Ihan tavallista, tullut mies ja lapsia...

Hyvää viikonloppua. Soljuvaa, ei turhaa hoppua.

Lukko

Tänään luin tällaisen uutisen: Vauvojen sijaiskodeista huutava pula Helsingissä.

Mitä tämän jälkeen voi sanoa. Miten tähän on tultu. Kuinka tilanteen voi korjata.

Kuinka pysäyttää nämä kuvanauhat päästä, mielikuvat yksinäisistä vauvoista, jotka tarvitsisivat kodin ja sylin jossa olla.

Ihan kamalaa minusta. Meilläkin Suomessa tällaista. Omalla takapihalla. Niin surullista.

Hyvä päivä omieni kanssa. Kuinka paljon heitä rakastetaan. Kuinka oma koti heillä onkaan. Kuinka kiitollinen olenkaan, että saan, että jaksetaan.

Jos voisin, jakaantuisin kaikkien pikaista sijoitusta kaipaavien avuksi. En voisi, enkä osaisi, mutta haluaisin tehdä osani. Sillä vauvat ovat ihania. Alku on tärkeä. Pienten soisi tuntevan, että he ovat ainutlaatuisia ja turvassa. Heidät hyväksytään ehdoitta, heistä pidetään huolta. Tällaista ei saisi tapahtua, että vauvat ovat vailla rakastavaa kotia, luotettavia vanhempia.

Niin paljon pelottavia asioita maailmassa. Ei riitä, että ilmasto muuttuu, ihminen ei osaa hoitaa edes omaa ihmisen osaansa. Tehkää joku jotain viisasta. Vain toivottuja lapsia. Ja realistinen kuva lapsiperheen arjesta, ettei kukaan kuvittele sen olevan silkkaa hauskaa potkupukua, palaa kakkua ja rattaiden kanssa keikarointia. Syntyy uusi ihminen, jolla on tarpeita, ja jolle tulee viestiä, että hän juuri on parasta vanhempiensa maailmassa.

Kunpa löytyisi avaimia.

Kultaisia ajatuksia kaikille maailman pienimmille ja heille jotka kantavat huolta näistä aarteista.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 1

Alunperin meidän oli tarkoitus mennä "Hassupuun" luokse rantakalliolle. Mutta esikoinen toivoikin palstaa, kun kerran oltiin kulmilla. Enkä minä vastusta. Viime kesän viljelysyritykset ja kokeilut olivat melko lannistavia. Viime keväänä tähän aikaan puutarhakuume oli korkealla. Haaveiltiin maapalasta. Tajusin tämän kaiken yhtä aikaa tänään katsellessani tilusta. Siitä tuli totta. Mutta niin haastavaksi ja aikaavieväksi sitä en ollut osannut ajatella.

Oli ihanaa, kun pojat olivat innoissansa. Riemu tarttui, ja aloin saksia pensaita. Olimme kaikki niin omien touhujemme lumoissa, että havahduin viime hetkellä, kun kuopus oli kontillaan lätäkössä. Saappat eivät ihme kyllä hörpänneet vettä. Pieni mies itse sen sijaan hörppi savea ja mutaa minkä kerkisi. Eväänä soijavanukkaat ja näkkäri. Sitten ei enää tiennyt, mikä on kuraa ja mikä suklaata. Naama, hanskat ja haalari suloisen ruskeana.

Ehkä tästä sittenkin, voi kehkeytyä ihan hyvä palstakesä. Voi ollakin toivoa. Jos kasvatamme tuota kolmiotelttaa ja kastelukannuja vaikka...

Kuun kolmastoista

Reilusti ennen yhdeksää istuin sohvalla syömässä banaania. Vilkaisin puhelimen kelloa, kun esikoinen tahtoi soittaa vanhemmilleni, josko tulisivat iltakahville. Oltiin jo luettu kahteen kertaan "Kuinkas sitten kävikään" ja juteltu peiton alla.

Sitten lähtivät leikit rullaamaan. Taustalla soi syntikan kammottavat valmisbiisit tai Noita Nokinenä kuunnelma. Rakensivat majaa. Kuopuskin siirtelee sujuvasti huonekaluja paikasta toiseen. "Rakentelee" penkeistä ja tuoleista aitoja, laitureita, tikapuita... Tai niiden tapaan ainakin käyttää noita talomme penkkejä, tuoleja, jakkaroita. Esikoiselta opittua. Niin kuin niin hämmentävän moni muukin asia. Tuntuu, että nuorimmaisella on koko ajan hoksottimet avoimina, ja hän taltioi ja omaksuu, jäljittelee ja imuroi kaiken, mitä isoveljensä tekee. Ja välillä kompuroi.

Pohdittiin, missä lokit talvehtiikaan, kun ei niiden laulua ole kuulunut pitkään aikaan. Ja nyt yhtäkkiä taas kuuluu.

Katsoimme eilisen Strömsön Ylen Areenalta. Söimme ruisleipiä samalla. Ja kuopus haki minut jääkaapille ja osoitteli appelsiinituoremehua.

Seuraavan kerran katsoin kelloa kolmelta. Olimme käyneet palstalla, ja mietin, josko kuopus mahtaisi saada unta rattaissa. Kuntoilutelineissäkin olivat leikkineet pitkään. Esikoinen jaksoi kävellä metsätietä, kun kerroin samalla satuja. Hämmästyin taas kerran muistiansa. Kun kerron tuttuja satuja päästäni rennosti, pitäisi olla tarkkana. Kas hän muistaa, kuinka ne olen kertonut. Jos olen aloittanut jostakin liepehellisestä taustatapahtumasta pitkittääkseni joskus tarinaa, hän kummastelee, miksen nyt toistanut samaa. Esimerkiksi tarinan sammakosta kermasaavissa jouduin tänään kertomaan uudestaan, sillä kerrottuani sen yhden kerran, hän kysyi missä sen sammakon kaveri oli ja se tyttö, joka meni puhelimeen? ???

Viideltä oltiin kai kotona. Lomalla ei kelloa tunneta. Syötiin pestoa ja makaroonia. Syödään sitä aivan liian usein, tulee pian korvista. Katsottiin netistä taidepläjäystä koko porukka. Itkettävän ihana.

Sitten supatteluihin ja rupatteluihin ja köllöttelyihin katosi taas useita toveja. Ehdin nippa nappa ajoissa ryhdistäytymään esikoisen kassa iltakävelylle. Sille lupaamalleni lenkkareiden ulkoilutukselle. Pitkä poikani polki pikkuisella pyörällään minkä ikinä pystyi. Ulkona tuntui niin ihanan kevätillalta. En osaa erotella mistä kaikesta se tunne tulee, mutta sen vain tuntee jo kunnolla. Se valo, ne lokit, pölyiset kadut, raikkaus ja tikittävä odotus. Kohta rävähtää kaikki täyteen vihreää!

Pesukone piti laittaa pyörittämään palstallakuraantuneita toppahaalreita. Jokohan olisi aika ne pakata. Pojat tulivat pesuvateihin leikkimään, kun kävin suihkussa. Syötiin iltapalaa, sohvalla. Esikoisen piti katsoa urheiluruutua, mutta se ehtikin loppua ja minä jömähdin katsomaan Bettinaa.

Esikoinen ehti vielä pahoittaa mielensä, kun en kantanut nukkuvana sänkyynsä. Maaliskuiset sairastelut ja tämä lisääntynyt valoisuus ovat sekoittaneet meidän hienoa rytmiä. Uniajat hiukan hakusessa. Mutta kyllä niillä on ollut tapana asettua aloillensa. Siis meillä ja rytmeillä. Sovinnonkuiskutukset ennen unta. Ja isille molempien poikien iltasuukot ja halaukset ja suukko, halaus, moi moi, suukko, suukko, moi moi, halaus, halaus...

Kuppi teetä, kun ovat jo unillansa. Pari sivua kirjaa, ja sitten minun vuoroni tietokoneella. Jahka saan postattua vuorossa on unia. Toivottavasti kauniita. Mielelläni käyn vaikka Japanissa tai uimarannalla auringossa, rakkaiden ja tärkeiden kanssa.

Uusi päivä on jo alkamassa.

Pääsiäisloma

" 20.4.1987 Aamulla herätys sängystä pois aamusta päivä alkaa. No just. Sain tietää, että lähdetään maalle. No asia ei ollut niin järkyttävä kuin eilen sillä *:lle (jonne oltiin menossa) oli vain tunnin ajo matka. Kun mentiin sinne niin mummi ja ukki söivät lihaa ja perunaa. Myöhemmin meidän perhe sai riisiä ja sitä lihaa. No sit saatiin virpomapalkat. Ne oli PONISUKLAAMUNA JA MINJON MUNA. (SAIN PONI MUNAN MYÖS ÄIDILTÄ JA ISILTÄ)
***
Jälkiruokana oli pääsiäisleivoksia, torttua, maitoa ja merkkareita. Sitten tiskasin tai siis kuivasin astioita. Sitten mentiin hyppäämään pitkää hyppistä. Mummi ja äiti olivat veivaajina. Sit menin veskiin ja kuulin kurkien ääniä. No sit mentiin kotiin. MOI! HEI! TSAU! TERE! "

Nyt jos saisin valita, kuittaisin mielelläni monet "Mitä teette jouluna, viikonloppuna, kesällä, pääsiäisenä" -kysymykset yhdellä lauseella. "Mennään mökille." Muistan, että lapsena ainaiset mökillelähtemiset tympi. Nyt näkisin ne toisin. Kuinka yksinkertaista. Ja vaihtelua. Ja kaukana pyykkivuorista, lattianpesuista, arkisista ruokahuolista.

Mutta tulee se loma kotiinkin, pääsiäinenkin. Vielä kun oppisin Soule mamalta, luopumaan ajoissa tekemättömien ja suunniteltujen asioiden listasta. Jotta ehtii nauttia itse juhlasta.

On hauskaa, kun vieraiden lähdettyä kodista yhä näkee, että tuli siivottua. Ja yöpalaksi voi syödä tähteeksijääneitä herkkuja. Eikä haittaa, vaikka esikoinen herää kesken yöuniensa sohvalle isin kainaloon katsomaan golffia. Vihreä tee maistuu hyvälle hiljaisuudessa.

On ihanaa, kun nousee vahva rauhallinen tunne henkäyksen mukana. Nyt on pääsiäisLOMA.

Ja loma jatkuu vielä huomenna. Hiivin nostamaan lenkkarini eteisen tuolille. Ihan vain jotta muistaisin, että niitäkin olisi hyvä ulkoilutella. Pahus kun ei ole pitkää hyppistä varastossa. Hyppiminen kurkien laulellessa kuulostaisi yhä kivalta.

(Vai laulavatkohan ne vaan maalla, ja sielläkin vain huusseissa...)

Poppaset

Joskus tämän äidin tekee mieli häipyä jostakin tilanteesta takavasempaan. Ponkaista pois ja selvitellä kränät vasta kotona, ei vieraiden ihmisten arvioivien katseiden alla.

Esikoinen sai vauvana kovia itkukohtauksia. Useat niistä jäivät suuriksi arvoituksiksi iäksi. Miksi. Kotona oli omat niksit selvitä tilanteista rauhallisella mielellä. Mutta ne julkiset paikat... Muistan, kuinka erään itkun pyörteissä tajusin kaivata suuren suurta sateenvarjoa, sellaista kuin muistaakseni Maija Poppasella. Voisin naps aukaista varjon päittemme ylle ja pian olisimme lentäen kotona toipumassa, tasaantumassa, huilaamassa.

Tänään olimme nukketeatteri Sampossa katsomassa ihanaa pääsiäisesitystä. Kotimatkalla keksin poiketa kirjastoon. Olisi pitänyt osata lukea, että olemme päivän kulttuuriannoksen saaneet ja kaipaamme vain unia. Lastenosastolla tovin hyväntuulinen äiti lastensa kanssa. Pienet ovat suloisia. Heillä on uudet housunsakin, samasta ruskeasta luomufroteesta. Esikoinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, kuopuksen kanssa katsomme kirjoja. Esikoinen kiinnostuu sadustamme ja tulee luoksemme. Kuopus lähtee kuulokkeille. Esikoinen äkkää, että sittenkin hänkin haluaa yhä kuunnella. Syttyy riita ja pian itkevät molemmat täyttä raikua.

Tässä kohtaa tulee se kätevä naps. Keksin, että minullahan on vierekkäisrattaat.
Pieni selvittely ei tuota tulosta, joten poimin kylmän viileästi molemmat parkujat rattaisiin ja juoksen kotiin. Kylmän viileästi todella, omat pienet rakkaimpani.

Olemme kotona lähes puolessa sekunnissa, kirjasto on ihan talomme naapurina. Voi itku, eihän siellä käsikirjassa tällaista neuvota. Pitäähän minussa sen verran olla naista varastoissa, että saan yhdet pikkulasten eripurat ratkottua. Ilman Poppasen sateenvarjoa. Kotona pää oli hajota ja kaipasin niin pikakelausta takaisin siihen hetkeen, kun sankarit tempovat kuulokkeita. Meni itkuksi. Äiti aneli anteeksi. Pojat ymmärtäväisinä kuunteli, katseli, jutteli. Meni pitkäksi selittelyksi siitä, miksi äiti toimi niin kuin tehokas nosturi. Äitiä harmitti, kun meni riitelyksi, hauska retki. Äidit ei ehdi aina olemaan viisaita, joskus tulee tehtyä nopeita ratkaisuja, jotka eivät aina ole ehkä niitä parhaita.

Köllötimme peiton alla ja luimme pitkän kirjan. Söimme pakastemustikoita, kaikkien herkkua. Puimme tilannetta ja saimme sovittua. Menemme uudestaan, emmekä riitele kuulokkeista. Tai jos tuleekin kina, äiti lupaa selvittää sen rauhassa. Ei mitään kylmää viileyttä silloin, kun on tärkeitä rakkaita pieniä ihmisiä kysymyksessä. Mitä minä sitä viilipyttyyttä aina kaipaan. Nyt juuri se tuntui tosi kummalta tavalta. Olisinkin leiskauttanut ja sopinut kerralla. Antanut uuden mahdollisuuden iloita. Mutta ei, naps, kärryyn vain ja kotia.

Nukuimme kaikki päivänokoset, hyvät sellaiset. Iltapäivällä istuimme olohuoneen patjalla kikattamassa. Teimme erikoistansseja ja jekutuksia. Ihmettelin ääneen, miten monenlaista meidän päiviimme mahtuu. Äsken itkettiin kiukusta ja harmituksesta ja nyt naurattaa meitä kaikkia.

Itsestään oppii paljon, kun kasvattelee lapsia. En ole ihan varma, olisinko ihan tätä kaikkea ainesta halunnut tajuta. Kuinka vajaa sitä on, kuinka paljon onkaan heikkouksia, oppimista. Ja aikamoista hulluutta, että jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa napsausta. Sitä hetkeä, jolloin kaipaan varjon lennätystä ja sitten muistankin, ettei suojaan pääseminen välttämättä ole heti tarpeellista. Kas vanhemmuus on aikamoista seikkailua. Eikä Poppaskonstit aina tuo autuutta. Joskus voi tehdä hyvää vetää tilanteet läpi ihan sellaisenaan, loppuun saakka vaan. Vailinainen äitiys on joskus äitiyttä parhaimmillaan.

Pala rauhaa

Välillä menee hössötykseksi. Tapahtuu paljon ja monenlaista yhtä aikaa ja se mitä ehkä tulee tapahtumaan seuraavaksi vaihtuu koko ajan. Siivoat yhtä kohtaa ja toisaalla luodaan jo uutta kaaosta. Tarvitsee käydä lääkärissä, ei kukaan olekaan ehkä sairas, laitetaan ruokaa, siivotaan, puhelin soikin, ulos lähdettäessä itkeekin ja väsytäänkin. Mennään kylään, ei kun tuleekin vieraita, miten minä nyt tätä jäin lueskelemaan ja onpas teillä kivat leikit, kas ei enää olekaan. Itkettää kun kavereita talossa, ja se vasta itkettääkin, kun he liian pian ovatkin jo vilkuttamassa. Ompelen koko yön vaikka, kunhan aamuksi on valmista, ei kun siitä tuleekin niin kova metakka, että on viisaampi mennä nukkumaan, katson vain onko pyykit jo kuivumassa. Otan lapset mukaan, tai menenkin yksin tai toisen kanssa. Ei mennä pyörällä, en ehdi pumpata renkaita - miksi ihmeessä sitten on fillarinavaimet ja kypärät kainalossa ja kohta ollaan jo polkemassa.

Itketään hetki, vaikka kaikki. Kyllä se helpottaa. Minussa on se aikuinen, joka osaa rauhoittaa. Raivata esiin olennaisen, sen jota en halua hukuttaa: On ihana olla teidän kanssa. Te olette ihania lapsia. Äiti viihtyy niin teidän seurassa. Olette minun rakkaimpia.

Nautin katsella, kuinka hiljaisuus ja erilaiset hyvät hetket nousevat kaiken melskeenkin keskeltä. Niin käy monta kertaa jokaisena päivänä. Aamuisin ei vielä aavista, kaikkia päivän hymyjä.

Kuten sellaista, että näkee esikoisen silittämässä runoa pikkuveljen selkään ja kuinka se rauhoittaa molempia. Hetken on ihan hiljaista ja helppo kohta sanoa, että tämä meidän perhe on rakas hyvä porukka ja pitää toivottavasti yhtä aina.

Sinä hössötyksisimpänäkin päivänä, silloinkin, kun koti on läävä, vaatteet kaikkein virttyneimpiä, tukka harottaa, löysä vatsa pullottaa, farkun vyötärö tuntuu kireältä ja nuoresta virkeästä ei ole juuri valokuvaa kummempaa jäljellä... Rakastan miestäni ja lapsiani. Sitä, että he ovat valojani, että minä saan olla vaimo ja äiti. Joka päivä tulee lukuisia pieniä hetkiä, jotka ovat pakahduttaa riemusta. Saavat kysymään voiko tämä ihana tunne olla edes totta. Nuo pienen niskakiharat, tuo ilme ja paneutuneisuus, tuo hassu jekku, yksivuotiaan samba, esikoisen naseva lausahdus... Sellainen läikähdys, joka saa unohtamaan, ettei ole muistanut tai jaksanut jumpata tunnollisesti lantionpohjanlihaksia, pestä lattioita, soittaa puheluita, tavata kavereita, varata pyörähuoltoja, viedä roskiksia, siivota paikkoja. Rakastan niitä hetkiä, toivottavasti niitä on loputtomasti edessä.

***

Hyvää viikkoa. Laitan tähän tuon runonkin, jolla on hyviä vaikutuksia. Alkuperäisessä on talvi, sitä kohtaa meillä sovelletaan vuodenaikojen mukaan. Ja oman kotipeiton tilalla kuuluisi olla raanu. Suukko ei ole pahitteeksi lopussa, eikä supatus, rakastan sinua.

Voi keväälläkin tuulla navakasti
Ytimiin ja luihin asti
(Sivellään paljasta selkää ylhäältä alas vuorokäsin.)
Peiton alle pujahda
Tuuli vinkuu piipuissa
(Selkärangan vieriä kipitetään etu-ja keskisormella hiusrajaan saakka.)
Minä kerään puita vakkaan
Sitten laitan tulen takkaan
(Piirretään sormella selkään pystyviivoja, kuin i-kirjaimia, risuja.)
Kylmä vaik ois maailmalla
Lämmintä on kotipeiton alla
(Sivellään selkää samalla tavoin kuin alussa.)

Turussa

Olisin halunnut otsikoida tämän, että "Päin Brinkkalaa". Sillä minusta oli hauskaa, että kävimme tänään paikassa, jonka nimi oli "Brinkkalan aukio". Vielä leikimme siellä pitkään, otimme haltuun suorastaan. Teimme lumiukon, potkimme lumikokkareita, luimme kirjaa Mimosa pääsiäisnoidasta, kuopus nukkui nokosia ja esikoinen rokkasi lavalla. Niin, ja lopuksi vietimme toista tuntia matkan pääkohteessa, kahvilassa.

Lapsena isäni ja moni muukin käytti sanontaa, että asiat meni päin prinkkalaa, kun meni pieleen. No nyt ei mennyt, ei sinne päinkään, mutta tuli tuo sanonta kuitenkin mieleen. Ratkesi alkuperä.

Kiitos Liivian, näyttelynsä, teimme matkan. Halusin nähdä oikeasti maalauksia, joita olen ihastellut blogissaan ja jotka ovat pala yhden innoittajani maailmaa. Yöretkelle hotelliin en uskaltanut jäädä, niin kuin olin suunnitellut, sillä etenkin kuopus ei ole vielä aivan toipunut flunssastaan. Mutta olo on kuin vähintäänkin risteilyn jälkeen kuitenkin. Kun ei toviin juuri matkaile, on loistokasta vähempikin. Eikä kuopus ole koskaan ollut näin kaukana kotoaan. Ja esikoinenkin kysyi Kupittaan kohdalla, mitäköhän kieltä ne puhuu siellä, Turussa.

Minusta oli ihanaa olla matkalla juuri torstaina. Kiehtoo, kun kotiäitinä voi tehdä asioita keskellä päivää, keskellä viikkoa. Vapaus on välillä yhäkin huumaavaa, vaikka nyt kun lapsia on "jo" kaksi ja useamman vuoden on jo ollut äiti, niin kyllä ne vastuutkin tajuaa.

Lapsille junan leikkivaunu oli jo ihan lomaa. Leikkivät täysillä, hetken malttoivat syödä eväitä. Perillä nukahtivat heti rattaisiin vieretyksin. Ohitin sattumalta "Nokospaikan", josta olin lukenut jostakin lehdestäkin. Olisi todella tehnyt mieli poiketa sinnekin, mutta lasten kanssa ei tule ahnehtia kohteita, edes kahviloita, ajattelin. Kirjaston ihana leikkinurkka veti puoleensa silmiä raottanutta esikoista. Lasten korkeudella olevasta ikkunasta näkyi vielä hitsari hommissansa, joten tiedän, että sielläkin olisimme viihtyneet toista tuntia. Ei sitä onnistuneeseen kaupunkilomaan ihan hirveästi tarvita...

Ja sitten löytyi Kirjakahvila. Tosiaan ensin ulkoilua, niin että minulla oli oikeasti nälkä, kun kuopus heräsi rattaista. Ihana paikka, oli niin kivaa istua vihreällä sohvalla. Imettää kuopus tyytyväiseksi, antaa esikoisen ostaa tikkari. Ja sitten valita itselle jokin suuri teemuki ja poimia meille vitriinikaapista kaikenlaisia vegaanisia paikanpäällä tehtyjä herkkuja. Oltiinhan lomamatkalla ulkomailla, santsikupinkin saisi maksutta, eikä muutenkaan ollut mitenkään älyttömän kallista.

Ja ne taulut siinä ympärillä olivat ihania. Kirjoitin vieraskirjaan ja katsoin, kuinka pojat alkoivat kotiutua. Esikoinen rakensi dominoista rakennelmia, yhdessä oli kampaamot ja vessat ja muut huoneet jonossa. Kuopuksella oli maja viereisen pöydän alla, asetteli tuolit kehäksi huolella. Minä kuuntelin, kuinka muutkin ihastelivat tauluja. Join teetä ja ajattelin, kuinka mieheni, poikani ja elämäni ovat rakkaita.

Ajatella, että saatiin käydä lomalla. Hyvä mieli kävellä asemalle. Ostaa lippu iltajunaan, pojat pääsivät taas leikkinurkalle. Mies tuli meitä vastaan laiturille. Esikoinen kertoi, että oli nähnytkin sellaista unta, eikun ajatellutkin sellaista. Ihan kuin olisimme olleet kauemminkin poissa...

Hymyilyttää. Huhtikuu on alkanut, tuntuu hyvältä. Onnistui kuulkaas, kävin poikien kanssa tänään Turussa taidenäyttelyssä.

Kevätfiiliksiä

Onko nämä niitä päiviä, jolloin mentiin tentin jälkeen ulos kaljalle. Tai töiden jälkeen kaupungille terassille yhdelle. Kaikki tuntui yhtäkkiä kepeämmältä, letkeämmältä, huolettomammalta, rennommalta, spontaanimmalta. Talvi jousi jo taipua.

Esikoinen näki meriä ikkunasta. Tahtoi kuratamineissa ulos illalla. Minua hyydytti, mutta tajusin kuinka lätäköt ja sulava piha huusivat neljävuotiasta. Oli ihana antaa hänen intoilla.

Ennen oli vaihe jotain toisenlaista. Nyt kippistelen kuralammikon rannalla, lapioilla. Ja se tuntuu niin hienolta, että olen pakahtua kiitollisuudesta. Vaikka hetken luulin haikailevani muuta.