sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Itku päivässä pitää nöyränä

Tahmein syksy naismuistiin, yhä.
Jos yksillä itkuilla selviän iltaan, hyvä.
En tiedä syytä, mutta huolestuminen olisi pelottavaa ja siksi kiellettyä.
Kyllä se joskus ja välillä taas tästä.

Suren, etten riitä ja ennätä revetä kaikkeen, mihin haluaisin.
Vähintään yhtä usein murehdin, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, pitäisi ymmärtää olla ryhtymättä mihinkään.

Onneksi jokin on kirkasta, myös tänä marraskuuna:
Minulla on ihanat ja ainutlaatuiset lapset.
Oikein mies puolisona.
Kun en huoliltani ole saada unta, käperryn kainaloonsa tuntemaan lämmön, rauhan, luottamuksen ja rakkauden.
Päivittäin saan usean tärkeän halauksen.

Päässäni soinut koko syksyn "Kauan sitten minussa, aavistus jo sinusta."
Nyt kuullut uudetkin esittäjät sitä laulamassa. (Kuvaa ei tarvita.)

Et ole yksin, muista.
Aina on kannattelija, jos otat vastaan, annat olla.
Joku on minulle, ja minä sinulle - tässä. 

Teellä kuuntelen naapuripöytien seurueiden jutustelua ja muistan, että kiitollinenkin haluan olla.
Jos tänään ei uni tule, alan luetella.
Mikä kaikki on hyvin, kiitos kiitoksen perään, vaikka aamuun saakka.

Kulta rakastan sua ja meidän poikia.
Joka päivä olette yksi suurimmista syistä, miksi jaksan ja haluan myös nauraa ja hymytä.
Tunnen tyytyväisyyttä. 
Ympärilläni on paljon hyvyyttä.

8 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Olen ihan lääpälläni tähän hienoon peliin! Että jotkut -sinun ihanat poikasi?-ovat tehneet noin hienon.
Ja nuo linnut hellan päällä. Voi luovuus!
Minua surettaa ihan hirveästi tämä tietokoneiden voima, ne nielaisevat kädentaidot, ainakin ison osan mitä olisi ilman niitä. Konevalta, meinaan tukehtua sen alle. Kohta kukaan ei osaa edes kirjoittaa käsin, saati piirtää tai muutakaan. Tyttöni koulussa on piirtäminen jätetty vallan! Vain tietokonekiemuroita tehdään. Onneksi koulu ei ole ihan kaikki.

Joola kirjoitti...

Minä en tiennyt, kuinka olisin kyllin osannut kehua esikoistani pelistä. Tai kuvailla hänelle, kuinka hieno se minusta on, koko toteutus. Että hän keksi tehdä huispauksesta lautapelin. Yhdistellä tarvitsemiaan materiaaleja, keskiosaan vihreän kartongin, mutta reunoille leikata ja liimata jatkotilaa... Ja itse keksi kuinka toteuttaa pelinappulat. Ja ne on ihan miniatyyreja, mutta kaikilla omat tunnistettavat piirteensä, Harrylla silmälasit... Ja säännötkin toimivat, vaikka nekin keksi itse.
Peli on minulle taideteos, mutta sillä voi myös pelata. Pelinappulat säilyvät terottimesta tehdyssä purkissa, jossa myös kaksi noppaa, joita pelissä tarvitaan.

Kuinka selittäisin pojalle, että tiedätkö, olen nähnyt, etteivät kaikki osaa tehdä mitään tällaista. Ei heille tule mieleen. Ja kun ei ole tullut mieleen vuosiin, heidän on todella vaikea päästä jyvälle. Jo päiväkoti-ikäisissä on värityskuviin ja tietokoneisiin rajoittuvia lapsia. Saati koulussa... Ja että olen niin onnellinen, kiitollinen, ylpeäkin, iloinen, että hän yhä keksii ja tekee. Linnut pari vuotta vanhoja. Löytyivät muuttolaatikoita pakatessa kaapista.

Oi, tämä on yksi tämän syksyn kipuiluni ydinkohdista. Minä olen lapsesta saakka kokenut, että lasten kanssa toimiminen on juttuni, opettajuus. Mutta, mitä nykylasten ajatellaan tarvitsevan ja onko minulla sellaisia asioita heille antaa?
Viikolla keskustelin esikoisen (9v)kuvisopettajan kanssa. Kuvista on kolmasluokkalaisellani kaksi tuntia viikossa, aineenopettajan opettamana. Kysyin, näyttääkö poikani nauttivan kuviksesta? koitin kertoa, millainen käsillä tekijä hän on kotona. Ollut pikkuisesta lähtien. Ja kuinka olemme koittaneet vaalia piirrettä hänestä ja kertoa siitä päiväkodissa, eskarissa, koulussa... Parhaiten se silti elää yhä (vain) kotona.
Mietin päivittäin töissä, onko meilläkin sielä joku lapsi, jonka todellinen luovuus jää piiloon päiväkodissa. Koitan kaikkeni, ettei niin kävisi.

Onneksi koulu joo ei ole kaikki, mutta niin paljon se on, että... Kuopuksen koululla oli tilaisuus, jonka aiheena oli Tulevaisuuden koulu ja vanhemmat kutsuttiin keskustelemaan. 500 oppilaan koulu, paikalla oli lisäkseni viisi vanhempaa. Vain viisi! Lempiaiheitani. Ja sitten taas toisaalta tosiaan mietin, miksi avasin suuni, miksi kirjoitin. Miksi en vain ollut hijaa, olen ehkä ihan väärässä ja kiinni vanhoissa... Vaikken ole, ajattelen taas silloin, kun olen voimieni tunnossa! Lapset tarvitsevat käsiään ja luovuuttaan ja luontoa, nyt ehkä kipeämmin kuin koskaan. Sataa "kieltä", jotka heissä vauvana ovat valmiuksissa saada lähteä eloon ja kukoistukseen.

Kiitos Liivia kommentista!

SARI kirjoitti...

Voi, mikä otsikko. Minä en osaa itkeä, vaikka joskus tekisi mieli. Minut pitää nöyränä tämä arjen pyöritys, vakavat uutiset läheltä ja kaukaa - joiden ei pitäisi kuitenkaan antaa ottaa elämäniloa tyystin pois.

Liivia kirjoitti...

Kiitos sinulle hienosta vastauksesta.
Minunkin opettajuuteni on kriisissä konevallan vuoksi. Nyt vaaditaan kaikkeen opetukseen koko ajan koneen panosta, se on itsetarkoitus. Viis siitä mitä on opittu, kunhan on käytetty konetta!

Itse opetan pääsääntöisesti erityisoppilaita ja olen nähnyt kuinka suuresti heille tekee hyvää käyttää kättä kynän ja pensselin pitämiseen eikä vain ainaiseen naputteluun ja ruudun kosketteluun. Miten villi "häirikköporukka" rauhoittuu, miten luokassa vallitsee hedelmällinen rauha ja sitä kautta innostuneisuus. Ja kuinka yläkoululaisetkin tarkkiskaverit saavat selvää nautintoa värikynistä ja jopa sanovat sen. Kun koneet otetaan esiin, tilanne on toinen, sieltä koneen sisältä tulee kaikkea muuta "kiinnostavampaa" joka häiritsee eikä tämä liity IKINÄ oppisisältöön tai edes sivua sitä. Ennen pystyin säätelemään koska on kone koska ei, mutta kun nykyään verkko on joka luokassa ja vempele jokaisen taskussa, tilanne on mahdoton. Ja sitten tulee vielä yleinen tieto siitä, että koneet PITÄÄ olla käsillä, joka on hyvin oppilaidenkin tiedossa.
"Kilttejen" oppilaiden kanssa laitteet varmaan toimivatkin, mutta nyt kuuluu sieltäkin kannanottoja vastaan. Oppilaat alkavat kaipaamaan takaisin vanhoja keinoja, edes rinnalle, tai ainakin luovat oppilaat kaipaavat. Meininki on vaan nykyään vauhtisokeudessa se, että koneet on ainoa oikea tie "maailmanmaineeseen" vai mihin tässä nyt sitten ollaan niin lujaa menossa. Kohta käykin niin, että meidän maamme kasvatit ovat ainoita jotka eivät osaa edes lukea kaunokirjoitusta eivätkä tehdä yhtään mitään käsin.
Välillä toivon, että koko tietoyhteiskunta kaatuisi. Ysiluokan yhteiskuntaopinkirjassa muuten sanotaan, että Suomi haluaa olla maailman ensimmäinen tietoyhteiskunta, jossa ei paperia käytetä ja tästä on selvät suunnitelmat ja tavoitteet olemassa. Että sitä kohti! Hyvästi luovuus.

Johanna kirjoitti...

Ihania kuvia ja mielettömän hienoja lasten töitä!
Jos vointisi jatkuu surkeana, kannattaa käydä tsekkauttamassa kilpirauhashormoniarvot. Itse kärsin ennen vajaatoimintadiagnoosia yli vuoden ja vielä senkin jälkeen kesti melkein kaksi vuotta saada annostus kohdilleen.
Kiitos, kun laitoit taas kuvia kauniista arjestasi!

Anonyymi kirjoitti...

Tuo peli... NIIN UPEA!!! Sanoo 4 lapsen äiti ja luokanopettaja, jonka kuopus on jo aika konelapsi... =( Pitää ryhdistäytyä äitinä...

Ja taas ihania ruokakuvia ja osuva teksti.

Hyvää syksyn jatkoa!!!

Nina

Anonyymi kirjoitti...

Tästä marraskuusta sitä kirkasta on saanut hakea. On ollut paljon kaikkea, ihan liikaa ja liian raskastakin. Tuntuu siltä että poukkoilee ilon pisarasta toiseen, mutta siinä välillä kahlataan. Nukutaan liian vähän, luetaan liian paljon, jotta pystyisi hetkeksi uppoutumaan pois kaikesta ikävästä. Samalla maailma kirkastuu, kun tajuaa elämän olevan todellinen lahja. Ja niitä rakkaimpiaan rakastaa kahta kauheammin.

Meillä on sama työ, johon olen taas palannut kotivuosien jälkeen. Koen sen aivan äärimmäisen tärkeäksi ja arvokkaaksi työksi. Teen sitä luultavasti eri pedagogiikan parissa kuin sinä, sillä meillä tietotekniikka ei ole, eikä tule osaksi päiväkodin arkea. Koen sen äärimmäisen vapauttavana. Vapaata leikkiä ja lasten luovuutta seuratessani näen aina pilkahduksen hyvästä tulevaisuudesta, siitä tulevaisuudesta mitä haluan vaalia. Se tekee minut onnelliseksi joka päivä, ja siksi rakastankin työtäni.

Myös omani ovat vielä kaukana tietokoneiden, kännyköiden yms.. maailmasta. Se tulee vastaan epäilemättä, mutta mitä myöhemmin sen parempi. Ja toivon että lapseni olisivat ehtineet ennen sitä kasvattaa juurensa oikeaan maailmaan. Luontoon, tavallisiin askareisiin, ja että heidän mielikuvituksensa olisi niin vahvaa, ettei konemaailma pystyisi sitä kokonaan riistämään. Tiedän että monet vanhemmat ajattelevat lastensa syntyneet tähän maailmaan näiden latteiden keskelle, joten niiden kanssa on luonnollista opetella elämään jo heti pienenä. Se on jo yleinen normi, jota ei ehkä tule ajatelleeksikaan kyseenalaistaa. Silti joka kerta kun näen pienen lapsen johonkin laitteeseen uppoutuneena mietin, miten suunnattomasti siinä heitätään luovuuttaa ja mahdollisuuksia hukkaan. Kone jättää valtaosan asteista ruokkimatta ja antaa mahdollisuuden lyhytjänteiseen ja "yksinkertaistettuun" elämään. Joskus pieni ponnistelu olisi ehkä parasta, mitä lapsillemme voisimme tarjota.

Ja uskon sinulla olevan paljon voimaa annettavana, monillekin. tuulimyllyjä vataan on raskasta taistella, mutta jos tekee sydäntään vastaan, se on vielä raskaampaa. Usein olen itsekin kiinni kaikessa vanhassa, mutta ajattelen sitä ihan ylpeydellä. Näin sopii minulle ja meille.

Omilleen voi antaa paljon, vaalia sitä kaikkea hyvää omassa piirissään. Ihania nuo poikiesi tekemiset. Meilläkin isompi piirtää itse pienemmälle kirjoja. Keksii tarinat, jotka sitten pitää kirjoittaa ylös. Ja aivan samallalailla tekisi mieleni joka kerta pysäyttää aika ja saada lapsi itse ymmärtämään, miten valtavan hienoja hän tekeekään. Äitinä voin kulkea rinnalla tiettyyn hetkeen asti ja sitten toivoa, että maailma kannattaa. Kannattaa myös selliaset, jotka ovat opetelleet pitämään kynää kädessä ennen tablettia ;)

Kiitos tekstistäsi, joka toi taas voimia tähän marraskuuhun. Hyvyyttä vaalien kohti joulukuuta!

eepu

Kati aviron-violet kirjoitti...

Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja kiitos kommenteista, todella mielenkiintoista. Olen tavallaan tipahtanut siitä mitä koulu Suomessa nykyään on.

Minäkin ihailen peliä.