sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Nyt jos koskaan

Lauantaisin käyn teellä. Teehuoneella Eerikinkadulla. Olen käynyt jo viitenä peräkkäisenä lauantaina. Viikon kasvatusvapaa hetkeni. En kasvata ketään, edes itseäni, enkä pode huonoa omaatuntoa kasvattamattomuudestani. En toki aina muulloinkaan kasvattele aktiivisesti, mitä se ikinä sitten tarkoittaisi, mutta äitiyden ja opettajuuden yhdistelmä takaa lapsiin liittyviä ajatuksia päähän tasaisen varmasti.

Hyvän teen äärellä yllättävän moni asia on hetken hyvin. Sanoisin kaikki, mutta se menisi ehkä liioitteluksi. Huolet tai ahdistukset eivät tule mieleen ensimmäiseksi tai päälimmäisiksi. Hymyilyttää, kun tuntee olonsa rentoutuneeksi.

Eilen pohdin, kuinka hyvää monelle tekisi, hukuttaa murheet teehen vaihteeksi. Yleensä en saa ketään teeseuraksi, mutta montaa olen istuttanut mielessäni vastapäätäni. Eilen olisin ennustanut teelehdistä. Kai niin voi tehdä, jos kerran kahvinpuruistakin ja tähdistä. Hyvää näin edessä. Miksi joskus onkin elämä silkkaa pyristelemistä.

Tänään sain käydä kuopuksen kanssa metsässä. Tai oikeastaan me käytiin kallioisella rannalla tuulessa. Kuulemassa lokakuuta. Kotimatkalla poikettiin palstalla. Nostettiin pussillinen maa-artisokkia. Kuopus naulasi vasaralla. Ei pidetty hoppua. Aurinkokin tuli lopulta.

Kuulin rannassa, kuinka kuopus sanoi, että nyt on hyvä olla. Hienoa, että tuntee sellaista. Minullakin oli todella. En itkenytkään, ei ollut lähelläkään. Kerroin kyllä, että olisi saattanut olla surumielistä ja haikeaa, jos olisin ollut yksikseni. Olin iloinen, että lähti seuraksi. Vaikka tiedän luonnon olevan hyväksi, joskus ei jaksaisi. Olla niin hiljaa omine ajatuksineen. Joskus toimii paremmin rempseä zumba koulun salissa muiden keski-ikäisten rouvien kanssa. Tai tee teehuoneella kaupungilla.

Luontoretki, hyvässä seurassa.

Nyt jos koskaan, on juuri tällaista. Ja minä rakastan samoja, minun omia. Olen kiitollinen kotini voimasta.

Toivon hyvää viikkoa!

8 kommenttia:

Kikka kirjoitti...

Retkeilitte meidän vakirannalla, yhdellä niistä. Onpa meri matalalla, sydänkivellekin pääsee rantaa pitkin!!

Niinhän se, kaikelle aikansa ja paikkansa; kasvattamiselle, luonnolle, zuballe, teelle...ja monelle muulle.

Sitä samaa toivon, hyvää viikkoa.

Hanna V kirjoitti...

Ihanaa viikkoa!

Hassua, rakastan perhettäni, lapsiani, teemme kaikkea, ulkoilemme. Ja silti hirveän huono omatunto tulee, kun luen postauksiasi. Ei siksi, että elämäsi olisi täydellistä tai omani epätäydellistä. Mutta osaat niin kauniisti kuvailla omaasi, kuin et koskaan kivahtaisi lapsille. Ehket kivahdakaan.

Onpa merenrannalla kaunista!

Joola kirjoitti...

Kikka, teillä on ihana vakiranta. Me oltiin tuolla viimeks kai kaksi vuotta sitten. Täällä on ihania retkipaikkoja niin paljon. Voiko näitä nurkkia parempaa kaupunginosaa ollakaan:).

Hanna V. Kuinka kirjoituksistani voi tulla kuva, etten kivahtaisi. Voi kyllä minä valitettavasti. Ja vielä ihan useasti. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Mitä voisimmekaan sanoa lastentarhanopen lapsista... En toki yleistä. Ihan itsestäni vaan.
Ehkä juuri siksi, haluan usein pyytää anteeksi, kertoa kiitollisuudestani, kirjoittaakin rakastavani jne. Koska kivahtelen ja olen täydellisen epätäydellinen. Ihan tavallinen.

Mutta merenrannalla on kaunista.
Kiitos kommenteista Kikka ja Hanna.

-V- kirjoitti...

Hei Joola,
olen serannut blogiasi jo jonkun aikaa ja saan kirjoituksistasi sekä kuvistasi voimaa. Kirjoitat kauniisti ja omalla tavallasi. Suhtautumisesi lapsiin ja lapsuuteen ihastuttaa ja käyn täällä kaipailemassa omieni jo teini-ikäisten pikkulapsiaikoja. Haasteet ovat nyt aivan toisenlaisia ja käyn verestämässä pikkulapsivaiheiden muistoja siis täällä.

Kiitos blogistasi ja rattoisaa arkea koko perheelle!

-V-

Joola kirjoitti...

Tervehdys V. Minä olen aina halunnut äidiksi, mutta pelännyt, kuinka ikinä pärjään teinien kanssa. Onneksi olen kuitenkin seikkailuun ryhtynyt. Ja ehkä pelko on ollut hyväksikin, auttanut siinä, että ymmärrän nauttia NYT. En ruikuta yöheräilyistä ja oman ajan puuttumisesta jne. Ihan suloista ja somaahan sellainen on. Sitten valvon, kun olen huolissani, missä päin kaupungin yötä teinini vaeltavat. Ja mitä minä teen kaikella sillä omalla ajalla, jos olen jatkuvasti huolissani, ovatko teinieni asiat hyvällä tolalla... Ja sitten he haistattelevat minulle ja olen täysi urpo. Paitsi että urpokin on varmasti tosi nolourpo ilmaus silloin. Hmm... Mutta rakkaushan ei katoa minnekään. Ettäs tiedätte muruni. Tulen rakastamaan teitä aina. Vaikka kummoisiksi muuttuisitte. Teineiksi vaikka. Se on vanhemmuutta.

Kiitos V itsellesi, kauniista sanoistasi. Minua lohduttaa ja kannustaa tieto, että joku on joskus selvinnyt teinien vanheemuudesta ja vielä nauttinutkin siitäkin elämänvaiheesta. Toiveikkaasti vain, täältä tullaan tuulta päin.

Anonyymi kirjoitti...

Ja minä kyllä niin tahtoisin kanssasi teelle...

Nelli

Marika kirjoitti...

Hei Joola!

Minäkin pidän kovasti kirjoitustyylistäsi ja kauniista kuvistasi. Jokaista postausta odottelen. Oman lauantaiaamun teeni nautiskelin terassin keinussa viime viikonloppuna syksyistä pihaa katsellen. Vielä kun voi viltin alla ulkona aamuteen juoda.:) Minullakin on kaksi poikaa 7 ja 8 vuotiaat sekä 12 vuotias tytär. Monet tunnot/tunnelmat jaan kanssasi.

Joola kirjoitti...

Heippa Nelli ja Marika, kiitos, olen iloinen, että blogini elää.