sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Paljon pienessä hetkessä

Metsässä aika kulkee eri tavoin, kuin yleensä. Joskus aika toki livahtaa siivillä, mutta usein varttikin tuntuu tavallista pidemmältä, täydemmältä. Metsävartissa saattaa ehtiä vaikka mitä. Sytyttää nuotion, haistaa savun, paistaa nakin, muistaa tulikeppileikin, kuulla tikan ja lehtien kahinan, löytää inkkarirannan. Parhaimmillaan metsässä ei tarvitse ajatella kelloa. Pääsee irti monesta turhuudesta. Pää täyttyy jo silkoista aistimuksista.

Ystvävien seuralla on samoja piirteitä. Vaikka saisi tavata vain lyhyesti, täyttyy moneksi päiväksi. Ja seuraavalla kerralla muistaa jotain heti. Kuka tuo toinen oli, ja kuinka hyvää hänen seuransa teki. Vaikka välissä olisi kaksikymmentä vuotta.

Meillä oli ystäväni poikansa kanssa yökylässä. Heitä, keiden luona käytiin kesällä matkalla. Ihanuutta.
Ja sain tavata toisenkin vanhan luokkakaverini, "mahti-ysiluokaltani". Kutsuimme luokkaa sellaiseksi, teimme verivalankin kerran, ettemme koskaan erkanisi. Henkselihousujeni hakaneulalla, tökkäsimme sormeen kaikkia. Olimme varmaan jollakin oppitunnilla, vuorella. Koulun ihania puolia, kunhan opettajan antamat tehtävät tuli tehdyksi, ei väliä teimmekö ne luokassa, jonkun asuntolahuoneessa tai vaikka ulkona.

Toinen tapaaminen jäi tosi lyhyeksi, mutta yritän ajatella, että ennätämme lisää seuraavalla kerralla . Jää harmittamaan, jos ei ehdi kunnolla edes kysymään, mitä kuuluu. Koska kuuluuhan sitä väkisinkin jotakin ihmeempiä, kun välissä on vuosikymmeniä. Ihan hymyilyttää. No mitäs tässä, eipä mitään erikoista? Tai no olen nyt aikuinen, asun omassa asunnossa, käyn töissä, ammatti hankittuna, minulla on puoliso ja kaksi lasta. Olisi siinä niillä teineillä sulattelemista, jotka joskus vannoivat niitä valoja.

Lujia. Haluaisin ajatella, että me ihmiset olisimme. Kestäisimme vaikeuksia. Sitkeästi uskoisimme, että sateiden ja pimentojen jälkeen tulee aurinkoja. Pienetkin hetket olisivat merkityksellisiä, hyvässä. Antaisimme itsemme täyttyä janolla. Elämä on hieno seikkailu, jossa kannattaa keikkua mukana. Koskaan ei tiedä, mitä on seuraavan mutkan takana. Eikä aina tarvitse uskaltaa kurkistaa yksin. Yksikin tärkeä ihminen vierellä, voi antaa tarvittavia voimia. Pojat, tämän toivon teidänkin muistavan aina, vaikken kuitenkaan osaisi opettaa, edes kertoa.

Kuinka kiitollinen olenkaan, että meillä on monta tärkeää ja rakasta. Osaisimmepa pitää ihmissuhteistamme parempaa huolta. En ole loputtoman taitava.

Taas uusi viikko, onnea. 

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihastuttavat kuvat. Niin ja teksti antaa aihetta mietiskelyyn :) Nelli

Anonyymi kirjoitti...

Joskus on tapahtunut ja tapahtuu niin paljon asioita kerralla, ettei niistä saa kerrottua sanoin edes pintaraapaisua.

Ehkä osaan aukoista saadaan vielä monta tarinaa kerrottavaksi, kunhan jatketaan kulttuurinvaihtoa täältä maalta sinne kaupunkiin ja toisin päin.

Kolme kohtaamista vuoden sisään, lyhyitä tai pitkiä, on kuitenkin enemmän, kuin sitä edeltävänä vuosikymmenenä.

Kiitos kortista, olin ehtinyt jo unohtaa miten hyviä ihmisiä vielä onkaan maailmassa!

t. valapatto - Muistan siis kyllä paikan ja hetken. Näen sen tarkasti kuvana, mutta sisällön olen unohtanut kokonaan.