Näyttäisi olevan totta, että harva meistä itsekseen hymyilee. Jos näin jonkun hymyilevän leveästi, käänsin päätä vaistomaisesti katsoakseni, kenelle hän noin hymysi.
Minua hymyilyttää usein onneksi. Mikä milloinkin riittää aiheeksi. Luulen hymyn olevan yksi perusilmeistäni.
Hymy menee harvoin hukkaan. Se päätyy jonnekin. Vastaantulijan ihmeteltäväksi, hänellekin hymyn lähteeksi. Vähintäänkin omallekin mielelle virkistykseksi.
Minä hymyilen usein lapsilleni. Miehelleni. Työlleni, unilleni, puhelimelleni, puhumisilleni. Perheelleni, ystävilleni. Unelmilleni, muistoilleni. Teekupilleni.
Toisinaan siis jollekulle, joskus vain jollekin. Ja ehkä toki jollekulle juuri silloinkin.
Jossakin on joku, joka luulee, että hymystäni tarvitsee jotakin tulkitakin. Loukkantuakin.
Se vaivaa minua yhä joskus.
Sitten onneksi unohdan asian taas ja saan itseni kiinni hymyilemästä uudestaan. Ilman syytäkin tai lupaa. Keväällä kai nyt ainakin saa.
En tarvitse ikuista kesää, mutta onhan se nyt selvää, että kun aurinko taas loistaa ja lämmittää on kevyempi elää ja hengittää. Aina unohdan sen. Oli talvi kuinka ihana tahansa, kyllä se kuplituttaa ja hymyilyttää, kun päivät kestävät taas paljon öitä pidempään.
Hymyilyttää ajatus viikonlopusta. Vaikka sössinkin esikoisen suunnitelmat, kun en lukenut tiedotetta ajoissa huolella. "Ei se mitään", oli hänen reaktionsa. Hymyilyttää sekin, ja erityisesti, kun mies veikkasi hänen vastaavan juuri niillä sanoilla.
Hyvää viikonloppua. Toivon, että meillä on aihe/aiheita olla edes tovi valoisalla tuulella.
2 kommenttia:
Virtuaali hymyt sinulle! :)
Ihanaa viikonloppua teille!
Hymyillään vaan, mitäs muista. Välillä hymyilijää kyllä katsotaan kuin hullua mutta mitäs me siitä :)
Lähetä kommentti