keskiviikko 15. elokuuta 2012

Tottori
























Mies on kuumailmapallolennolla. Pojat leikkii kavereiden kanssa. Mietin, että meillä asuu kaksi työssäkäyvää, koululainen ja päiväkotilainen. Mutta ensisijaisesti olemme kohta toivottavasti taas muutakin.

En ollut ehtinyt ajatella, koska minusta ensimmäisen kerran tuntuu, että Japanista on kauan. Tänään ehkä.

Voin aloittaa uuden harrastuksen, vaikka viikottaisen, japanikuvien katselemisen. Löydän monta, joita en muistanut ottaneeni, säilyneen.

Se, että olen puupenkkisellä (oikeasti se oli muovia) pikajunalla matkannut poikien kanssa dyyneille Japanissa, tuntuu jo tosi epätodelliselta. Reissu ei ollut ihan täydellinen. Tottoriin on Kyotosta aika pitkä matka. Sellaiseen matkailuun, että aamusella miettii, että josko tänään lähdettäisiin vaikka. Ollaan perillä iltapäivällä ja itse hiekkavuorille matkataan vielä tovi asemalta paikallisbussilla.

Eikä kysäistä keneltäkään, milloinka lähtee viimeinen juna takaisin. Kuullaan se sitten kun illan jo pimettyä tullaan jälleen asemalle. Että hetki sitten. Tai päästäänhän me kotiin nippa nappa saman vuorokauden sisällä kuitenkin, mutta odotellen ja vaihdellen. Itken pojille huonoa organisointiani, mutta he ovat jälleen tässäkin parhaita mahdollisia matkaseuralaisia. Ei se mitään äiti, ei ole mitään hätää äiti. Ostan päivän kolmannet jäätelöt heille mokani kunniaksi ja seikkailusta jää hyviä(kin) muistoja.

Minulla oli yhdeksäsluokkalaisena tottorilainen kirjekaveri. Yliopistoprohvessoori, joka äimistyi englannintaidoistani Kyotolaisella kirjaosastolla. (Lyhyt seiskalla alkanut b-kieli, kahden vuoden opintoni.) Tahtoi kirjoitella. Lähetti minulle japaninkielen opiskelumateriaalia. Tietoa japanilaisesta kulttuurista. Ja Tottorista, jossa sijaitsee "japanin Sahara". 

Mies oli silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa yli kuudenkymmenen. Mietin, ettei ehkä opeta yliopistolla enää mitään. Mutta huikkasin tuulen silti, että nyt minä olen täällä sinun Tottorissa!

Vaikken ollut ajatellut, että tämä olisi jokin suoritettava rasti, tuntuu hyvältä silti. Sellaisia seikkoja, jotka saavat minut usein parkumaan myös ilosta. Olen saanut elämääni hyvää saavista kaatamalla. Vaikken aina ole muistanutkaan katsoa aikatauluja.

Kesäisen matkankin Japanissa. Ja kuumailmapallomatkalaisen, koululaisen ja päiväkotilaisen. 

Ei kommentteja: