Illat

Meitä ei pelottanut edes pienillä pimeillä kujilla. Ne olivat kotikulmia, turvallinen tunnelma. Melkein aina meni tosi myöhään. Vähintäänkin yli yhdeksään. Kirjoitinko jo, kuinka kerran poika puhalsi parvekkeella saippuakuplia, kun saavuimme kohti asuntoa. Silloin oli jo ihan yö, luulin kaikkien tienoolla olevan jo nukkumassa. Sitten kadulla leijailee kuplia. Olisi voinut olla joku tenttiin lukeva opiskelija puhaltelemassa savuketta. Mutta olikin uneton lapsi saippuapallojen kanssa valvomassa. Eikö sellainen ole ihan satua.

Kämpillä keitimme nuudelia. Monena iltana, joka, jos kysyisin pojilta. Ja tee maistui hyvältä aina ja tuntui oikealta ja parhaalta olla juuri silloin, juuri siinä maailman kolkassa.

Kattovalossa oli hirveän kirkas valo, mutta sellainen sen kuului olla, totuimme ja sekin oli pian kotoista. Pojat tahtoivat usein nukahtaakin sen loisteessa. Kömpivät valkoisiin lakanoihinsa ja ilmastointi hurisi taustalla. Siivosin vähät tavaramme paikoilleen ja juttelin kullalle koneelta. Kaikki tärkeimpäni tuntui olevan siinä lähellä, pienissä neliöissä koolla .

Kunpa olisi jokakesäinen kiintiö käydä Kyotossa. Eilen illalla ennen unta sanoin pojille, ettei syksyn tai talven tulo tänä vuonna pelota. Vaikka harmittaa, etten ole tarpeeksi käynyt järvessä uimassa, tai saanut nukkua teltassa. Sain Japanista valtavasti voimia.

Jopa pimeät kujat olivat valoisia.