Järjetön ikävä

Olen harvoin poissa omieni luota. Esikoinen on eskarissa nelituntisen arkena, kuopus kahdesti viikossa kolmetuntisen kerhossa. Joskus käyn yksin kaupassa. Vielä harvemmin kirjastossa. Ystävän luona tai jollain muulla reissulla satunniasesi, mutta tosi harvoin sellaistakaan ilman lapsia. Palstalla pojat eivät tykkää olla, aina, joten sielläkin joskus itsekseni. Niin, ja olenhan minä kolmesti viikossa pari tuntisen töissä, uimahalleilla. Joskin sielläkin yhtenä päivänä pojat ryhmissä mukana...

Kun sitten olen poissa omieni luota, huomaan varsin pian ajattelevani heitä kovasti. Lämpimästi. Jopa pakahduttavasti. Pyöräilen yksin pyörälläni, ilta-aurinko paistaa ihanasti, kuulokkeista soi musiikki. Mietin edellistä päivää Linnanmäellä ystäväperheen kanssa. Ja kuinka hassua, että jotkut liikutukset on minussa kuin sisäänrakennettuina. Että minä yhtäkkiä itken Hevisaurusmusikaalissa, ja päätän samalla, ettei ole tarve padota kyyneleitä, joskus niiden täysyy antaa vain tulla, vaikka olisi kuinka hassua. (Tiesittekö muuten, että musikaaliin on rakennettu ilmastonmuutosteema - tökerösti ehkä, mutta kuitenkin!)

Aamullakin olin ollut aurinkoinen. Istunut jalkapallokentän laidalla katsomassa omien omaa harrastelua. (Pojat eivät pelaa joukkueessa, vaan isänsä kanssa.) Sain juttuseuraakin ja yhtäkkiä ei tuntunut ollenkaan huonolta vain istua puhelemassa. Voisihan sitä olla lenkillä tai pitää kuntopiiriä siinä, mutta jokus joku muukin on paikallansa. Keskustelusta saan voimaa ja paljon raikkaita ajatuksia.

Kotona katson ympärilleni vaihteeksi levollisin silmin. Olkoonkin sekaista, mutta välillä se kertoo, että elämää on kovasti. Ehdin muuta, vaikken aina siivoaisi. En ainakaan aina tee mitään pahasti, vaikken käyttäisi aikaani näkyvän tehokkaasti. Sanon naapurin pojalle huoletta, että tule sisään leikkimään, ja he pelaavat olohuoneessa ilmapallolentistä. Eikä minua lainkaan hävetä, että kotimme ei kiillä. Hyvä, silla niin en ajattele aina, usein mieli risteilee täynnä syytöksiä vätystelystä.

Ehdimme käydä moikkamaasaa laivallelähtijöitä. Lapsuuskodilla näämme taas kevään ensimmäiset valkovuokot kunnolla ja esikoinen keksii, että niistähän me saadaan tuliaisia.

Illalla käyn pyörällä palauttamassa kentältä vahingossa meille pakattuja maalivahtihanskoja. Pyöräilen yhtä hitaasti, kuin jos pojat olisivat mukanani. Ja kaipaankin heitä vierelleni, vaikka tunnen myös senkin, että minun on tärkeä välillä olla ajatusteni kanssa itsekseni.

Mutta tovi riittää. Sitten jo ikävöin omiani kovasti. Ja mietin suorinta reittiä kiertelyn sijasta, jotta pääsisin luoksensa taas nopeasti. Keskityn, etten kaatuisi tai kävisi mitenkään muuten huonosti. Pelkään tällaisina hetkinä helposti, että heille tai itselle jotain sattuisi, tunnen, ettei mikään ole itsestään selvää ja kiitän monesta onnestani. Mikään ei tunnu itsestäänselvältä, kun on vain pienikin hetki etäisyyttä.

Muistutan taas itseäni, kuinka turhaa on mökötys ja riitely. Elämään ei anneta liikaa aikaa nautiskelulle. Itse pitää voida myös kääntää naamaa aurinkoon ja katsella kaikkea sitä, mistä voi sanoa KIITOKSIA. Kotona halaan omia ja tunnen olevani niin oikeassa paikassa.
Haluan muistaa tämän pitkään, myös huomenna, siksi istun aamulla koneella. Mutta nyt menen laittamaan pienimmille omilleni leipää ja tuoremehua ja sitten lähdemme poliisiasemalle hakemaan passeja.

Aurinkoista viikkoa!