sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Jokapäiväiset iloni







Tänään Japani suree, enkä tiedä, onko soveliasta kirjoittaa tänään iloista. Ajattelen lämmöllä tuota maata ja kaikkia murhen koskettamia.
Ystävän isä sairastaa parantumattoman taudin loppumetrejä ja minun päähäni pälkähtää kysyä, mistä asioista hän vielä voi nauttia. Toivottavasti en satuta.

Greenpeace järjestää Senaatintorilla torstaina 15.3. klo 18-19 kynttilämielenilmauksen, Fukushiman uhrien muistoksi, ydinvoiman vastustamiseksi. Oulussa on avattu valokuvanäyttely "Menetetty maa". Fukushimasta otetut kuvat voi "onneksi" katsoa myös netissä. On asioita, joista voisimme jotakin ehkä oppia.

Oivallukset olisivat joskus vähintä hyvää, mitä jokin kamala voisi tarjota.
***

Mutta minun pienen perheeni maaliskuunalkuun on kuulunut paljon valoa. Tietokoneen hiiri meni rikki, enkä ole saanut kirjoitettua. Mikä on ollut harmi, sillä niin tärkeänä kuin pidän sitäkin, että harmeista, huolista, suruista, vaikeuksista, peloista ja apeuksistakin saa sanoa, haluan jättää talteen myös - no iloja, onnea.

Lainasin kirjastosta (Myla & Jon Kabat-Zinn:in kirjoittaman) kirjan "Jokapäiväiset ilonaiheet - Vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo". Tiedän, että luen aivan liian vähän. Ekaluokkalaisetkin lukevat varmaan enemmän. Mutta tällaisen kirjan osuessa oikeaan saumaan tielleni, en tahtoisi laskea sitä käsistäni. Voisin painella peittojen alle tai jäädä sohvan nurkkaan tuntikausiksi. Sulkeutua ajatuksiini ja nauttia, että joku on kirjoittanut kuin minunkin elämääni ja ajatuksiani. Joku viisaampi.

Tiedän, että kirja on vain yhden "koulukunnan" näkökulma. Mutta joskus on ihana, kun joku "asiantuntija" pitää perhepetiä, pitkää imetystä, yövalvomisia, ajoittaista rytmeistä joustamista, tietynlaista epävarmuutta ja epätäydellisyyttä kasvatusajattelussa jne. normaaleina, jopa suotavina asioina. Olen nimittäin ollut niissäkin tilanteissa, joissa "asiantuntija" ihmettelee kysymystäni, mitäs jos en aina tiedä, mikä lapselleni kulloinkin on parhaaksi. Hänellä oli muka jokin pettämätön logiikka joka tilanteeseen ja tottakai jokaisen vanhemman tulee tietää ja se vasta lapselle haitaksi olisi, jos myöntäisi, ettei tietäisi.

Ja yksi isä kysyi kurssilla hätäpäissään, kuinka hänen sitten pitäisi toimia, jos melkein kolmivuotias tyttö tahtoo usein syliin, kun kävellään kadulla. No tietenkin ohjaajan mielestä piti laskea lapsi maahan, pitää kättä rauhallisesti olkapäällä, katsoa silmiin ja sanoa, että nyt sinä kävelet itse omilla taitavilla jaloillasi. Ja tehdä näin sitkeästi vaikka sata kertaa, ja jos yhden kerran antaa perikisi, ja kantaa lasta, alkaa sataan laskeminen heti alusta.

Isä yritti tähän vielä varovasti sanoa, että hän näkee pientä tytärtään aika vähän valveilla, kun on tehnyt pitkää työpäivää. Ja hän on ajatellut, että on ihan ihanaa, kun tytär vielä tulee sylkkyyn ja häntä jaksaa kantaa ja voi pitää lähellä.

"Niin niin, mutta kuinka kauan kuvittelet jaksavasi? Määrätietoisesti maahan vain, se on tyttäresi parhaaksi."

Kun vanhemmuus ei aina ole niin helppoa! Ei ole olemassa oikeita reseptejä jokaiseen hetkeen, mitä enemmän opit sitä vähemmän ymmärrät tietäväsi. Ja silti, ei olekaan kyse mistään tutkinnosta. Saati kilpailusta ja palkintokorokkeista. Välittäminen on hirveän tärkeää, ja sen arvostaminen, että on sattunut pääsemään mukaan seikkailuun nimeltä Kasvattaminen.

Kun esikoiseni syntyi, muistan, kuinka kirjoitin yöllä naistenklinikalla vihkoseen, johon kaikki syötöt ja vaipanvaihdot tuli kirjata, "Imetin salaa." Minulla oli sellainen pelko, etten saisi imettää, kuin silloin, kun on oikea tilanne, enkä ollut varma, oliko nyt, kun pieni vastasyntyneeni jotain äännähteli ja raotteli silmiään ja ihmetteli. Ajattelin, että varmuuden vuoksi, mutta salaa silti.

Olen onnellinen, että tein niin. Jostakin täytyy saada voida olla, kun moni muu on voinut mennä pieleen tai ei tiedä, mistä vuosien päästä tulee sanomista. Onnellinen olen myös, että terveydenhoitaja, joka tuli kotikäynnille viikon ikäistämme katsomaan, piti häntä ihanana vauvana. Ja neuvoi imettämään vaikka joka inahduksesta. Ja kun näytimme runkopatjaamme pikkukaksiomme makuuhuoneen lattialla ja paffilaatikkosänkyä ja lisäpatjaa sen vierellä, ja kerroimme, että tässä me kaikki vieretyksin nukumme, hän kehui sitä oikein ihanaksi pesäksi pienelle. Vaikken ollut itse ollenkaan varma, että näin me teemme, tämä sopii meille, en varsinkaan ennen lasta. Olin varmasti rytmien ja pinnasänkyjen ja omien lastenhuoneiden ja kauniiden kalliiden vaunujen ja ties minkä kannattaja. En tiennyt muusta, en osannut ajatella. Vaikken edes ollut kotoani saanut mitään sitovaa, yhtä ja oikeaa mallia.

Enkä vieläkään uskaltaisi julistella. Sillä se, mikä minusta tuntuu ehkä oikealta tai hyvältä tavalta, ei tarvitse tai voikaan olla sitä kaikista. Mutta kyllä minä silti olen iloinen, että olin viime keväänä töissä kuntokeskuksen lastenhoitohuoneen ohjaajana, kun yksi äiti sattumalta avautui imetyshuolestansa. Vauvansa itki ja hän tarjosi pulloa. Voivotteli, että vauva tahtoisi imeä rintaa, mutta päivähoito on pian aloitettava ja päiväkodin johtaja ja terveydenhoitaja olivat Sanoneet, että imetyksestä on vieroitettava ennen hoidon alkua. Huom. olivat sanoneet, aiheesta ei selvästikään oltu Keskusteltu. "Imetä, imetä ihmeessä vielä", minä kannustin juteltuani, kuunneltuani. Joskus on hyvä saada kuulla, että vaikka asiantuntijoita on paljon ja moneksi, oman sisäisen äänen kuuntelemista he eivät korvaisi. Myöhemmin äiti kiitteli. Hänestä näkyi, että pieni vahingossa käyty keskustelu oli muuttanut häntä ehkä iäksi. Asioita voisikin tarkastella monelta kantilta. Ja vain hän olisi oman lapsensa äiti.

Mikä myös tekee asiat mutkikkaiksi! Vanhemmuuden vaikeaksi. Ihaninta maailmassa se on minusta silti, mutta minusta ei sellaista äitiä tule, joka sanoisi vapautuneensa niin, että kasvattaminen olisi muuttunut helpoksi. Vastuu on niin suuri. Ja kun emme edes kasvata lapsia itseämme varten, omaksi iloksi ja toivoksi - he ovat omia itsejään ja heille on tarjolla ihan oma elämä elettäväksi. Sellainen, josta minä en mitään tiedä, joka ei minulle kuulu, jonka käsikirjoitusta minä en kirjoita.

On minun lahjani saada olla mukana tässä alussa. Kun he ovat pieniä ja alkuun tarvitsevat minua ihan kaikessa. Miksi heittäisin hukkaan tilaisuuteni, jota minulle ei tarjota ikuisuudeksi. Hetki hetkeltä he kulkevat kauemmaksi, sen kuuluu mennä niin, he eriytyvät vaikka olenkin AINA omieni äiti.
***
Yöllä kultani kainalossa mietin, etten voisi tuntea oloani onnellisemmaksi. Ettei tarvitsisi. Olen saanut olla vaimonsa kahdeksan vuotta ja tässä ajassa olisi voinut käydä huonommasti. Etten samaa enää haluaisi, että toivoisin etäämmäksi. Mutta olemme yhdessä ja hymyilen täydestä sydämestä. Ja pöydän äärestä katson lapsiamme, jotka istuvat vieretyksin sohvalla. Ja olen onnellinen, että heitä on kaksi. Ja että olemme saaneet heidät lahjaksi, aarteeksi, valoksi ja iloksi.

Päivissäni on paljon ja monenlaista, mutta mies, poikani, kotini, perheeni ja ystäväni pysyvät jokapäiväisinä ilonaiheinani.

11 kommenttia:

kerttu kirjoitti...

nyt oli niin pitkä ja ajatuksia herättävä teksti,että suosiolla kommentoin vain osaa siitä. ehkä jatkan myöhemmin. Ilostuin tekstistäsi. tuo kyseinen kirja on ainoa "lastenhoito opas" mitä ikinä olen pitänyt ostamisen arvoisena. koetan lukea sitä pieninämäärinä mieleen painaen ja tuntien,että saan siitä voimaa omille jo tehdyille ja tuleville valinnoilleni.

Toivon hartaasti että tuo isä,josta tekstissäsi mainitsit pitipäänsä ja sydämensä ja sylitteli ja kanniskeli lastaan jatkossakin.

tinttarus kirjoitti...

"Jokapäiväinen leipämme" on niin monia asioita. Kiitetään ja iloitaan!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä. Juuri tänään pitelin sylissäni viikon ikäistä tytärtäni ja minusta tuntui, että haluan ajan pysähtyvän, haluan vain katsoa vauvaa kauan ja kauan. En saa tarpeekseni. Toisaalta sydäntäni repii 4-vuotiaan poikani rakkaus ja silmien hätä, että sylini kuuluu nyt myös toiselle. Tiedän, että kyllä se tästä. 2-lapsisena perheenä olo onnistuu varmasti, nyt toisella kertaa tiedän vaan ajan humahtavan niin nopeasti ohitse.
Olen lukenut blogiasi kauan ja saanut siitä valtavasti. Itse jaan saman hädän maailman tulevaisuudesta ja välillä se on ehkä "syönyt" minua liikaakin. Yritän kuitenkin keskittyä myös siihen maailman kauneuteen, se on suotavaa varsinkin nyt, kun olen saattanut uuden pienen ihmisen tähän maailmaan. Ja nyt minua kutsutaan...

elette kirjoitti...

Oi, se vihko Naistenklinikalla. Minulla samanlaisia muistoja :) Oli taas mukava lukea ajatuksiasi, kiitos.

Joola kirjoitti...

Kiitos Kerttu, Tinttarus, Anonyymi ja Elette kommenteistanne! Ja anteeksi, että välillä kirjoitan niin pitkästi:). Lipsahtaa.
Kerttu, minustakin tämä oli sellainen kirja, jonka voisin haluta hyllyyni. Mutta en pidä kiirettä, joskus tällaiset osuvat sattumalta kirppiksellä tai antikvariaatissa eteen. En tiedä, onko se hyvä vai huono, että joku on "hyljännyt", mutta toisaalta, ehkä kaikken ei ole tarkoitettu puhuttelevan kaikkea. Ja joku tahtoo luopua kaikesta omistamisesta. Ja minäkin haluan ehkä pian palauttaa kirjan kirjastoon, sillä koen, että se antoi minulle valtavasti jo kertalukaisulla ja haluan, että joku toinen pian pääsee lukemaan sen.
Minäkin toivon, että tuo isä teki niin, piti sylissä. Mutta pahoin pelkään, ettei. Hän masentui kurssin jälkeen, kuulin toisaalta. Ei kurssin takia kuulemma, vaan elämäänsä kohtasi muita vaikeuksia, mutta minä uskon, että kurssillakin oli osuutensa. Ja se vasta tuntuikin/tuntuukin yhäkin pahalta.

Ihana kirja kuitenkin. Jos ikinä kohtaan tuon isän vielä, taidan suositella.

Joola kirjoitti...

Tinttarus, olen niin samaa mieltä. aamen:)

Ja oi Anonyymi! Kiitos kun ennätit jättää kommentin, vaikka tuossa elämänhetkessä aika on tosi kortilla. Juuri siksi, että haluaa elää vastasyntyneen seuraa joka solulla ja rakkautta riittävän myös isommalle. Hän on aivan yhtä lumoava ja hurmaava ja ansainnut paikkansa paistatuksessa, juuri niin kuin tunnet. Haluaisin sanoa, että minä tiedän, miltä sinusta tuntuu!! Mutten voi, sillä en voi ihan sinun omia tunteitasi omia. Mutta muistelen, kuinka oma kuopukseni syntyi. Kuinka pihalla yhtäkkiä ja yllättyneenä olinkaan. Kuinka ihana vauva, mutta kuinka kurjalta minusta tuntui esikoiseni puolesta. Kuinka ymmärsin hänen olevan ymmällään kaikesta, uudesta tilanteesta. Kuinka täysillä hän oli odottanut vauvaa vatsasta, kuinka mukana hän oli ollut odotuksessa. Mutta kuinka hämmentävää hänestä sitten täytyi olla, se, että äidin ja isin sylissä olikin ihan oikeasti pian toinenkin, joka muutti kaiken aiemmin totutun sittenkin. Muistan, että keksin, että hänestä täytyi tuntua jotakuinkin siltä, kuin minusta, jos mieheni toisi iloisena ja onnellisena kotiimme toisenkin vaimon. Ja sitten luinkin, että tällaisiin tunnelmiin tilannetta usein verrataan. Ja vaikka olin tavattoman iloinen paljosta, siitä, että kuopuksemme oli onnellisesti maailmassa ja saimme tuoda hänet kotiin ja perheemme olin nyt nelikko... Itkinkin ihan valtavasti.
Mutta se helpotti. Ihan totta, se pahin puristus meni vähitellen ohi. Ehkä siksi, että esikoinenkin tottuu tilanteeseen. Totutte kaikki siihen yhdessä. Kun vain annatte rauhassa aikaa ja rauhaa uudelle tilanteelle. Me rauhotimme kolme kuukautta!! Se voi tuntua jostakusta toisesta pitkältä ajalta. Mutta me sanoimme tosi monelle vierailulle ja asialle ei kolmen kuukauden ajan. Muistan, että miehen kanssa etukäteen oikein päätettiin niin. (Vaikka kyllä minä muistan, että me oltiin esikoisen muskarissa, vastasyntynyt liinassa, hmm, ei ihan looginen ollut rauhoittumisemme, mutta se oli kuitenkin periaate.) Ja kolme kuukautta meni nopeasti. Ja koska ja kun ohikiitävyyden tajuaa, haluaa jokaisen minuutin, jolloin on mahdollisuus imeä vastasyntyneen katseita, pikkuvarpaita, maidontuoksua, ihon pehmeyttä, hämmästystä, lahjaa, ihmettä...
Ja entäs sitten se maailman hätä. Kiitos, että kommentoit siitäkin, jakavasi sen. Ja minä ymmärrän tuon syömisenkin. Mutta tiedätkö, tunnetko, että on helpompi, kun ei ole yksin. Ei anneta sen syödä kokonaan, niin kauan, kuin on myös hyvää ja kaunista, kun sitäkin jaksetaan nähdä, ollaan edes hitusen vahvoja. Jotenkin ajattelen, että juuri siksi maailman pahuudet pelottavat, kun on yhä niin paljon hyvää, jota tahtoisi suojella. Mutten halua haalia suojeltavaa ehdoin tahdoin lisää, kuten lukemattomasti lapsia, sillä silloin en mielestäni olisi linjassa suojelunhaluni kanssa. (Paitsi sitten on kyllä esimerkiksi 17 000 lasta, jotka pelkästään Suomessa, ovat vailla sijaisvanhempia!!!)
Keskitytään aina kun mahdollista tähän hetkeen. Tämän hetken mahdollisuuksiin, kiitoksen aiheisiin, ehkä myös murheisiin, mutta muistaen, että ne eivät ole kaikki vaan osa laajasta paletista nimeltä elämä.

Joola kirjoitti...

Elette, tunteita herättävä vihko. Sinäänsä ihan ihana! Ja minulla on poikien vihot talletettuna. Muistaakseni kuopuksen vihkosessa oli kaunis runokin kannessa, jonka kirjoitin ristiäiskutsuihinkin. Aale Tynni:
Lapsi sylissäni
Taivas päällä maan
Häntä katsellessa
arki katoaa
Riemun tunnen suuren
hiljaa sydän soi
Mitä (...en muista...) tunnen
Kertoa en voi.

Joola kirjoitti...

Kas, vastauksistanikin tuli niin pitkä, että se piti pätkiä. Vaikkei siis kukaan mitään jatkoa kysynytkään. Anteeksi siitäkin:).

Anonyymille vielä, että nauti ja anna itsellesi lupa nauttia ja kuunnella sydäntäsi. Iloitse siitä, että osaat nähdä ajan ohikiitävyyden nyt, sillä siihen on kovin vaikea myöhemmin palata. Vaikka se tuntuu myös tuskaiselta, että kello ei seisahdu, vuorokauden tunnit ei tuplaannu, lahja se kuitenkin on, että haluaa olla läsnä hetkessä. Ja miten se sanonta menee, että yksi päivä on yksi elämä. On ihanaa, että sinulla on sylissäsi pieni vauva, ja montaa voit katua, mutta tuskin sitä, että olet nyt juuri siinä hänen luona.

Katja kirjoitti...

Ihana teksti. Lämpö läikähti. Kiitos taas kerran.

Joola kirjoitti...

Ihana kuulla Katja. Kiitos kommentistasi.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Joola sanoistasi. Täällä kauhtunut yöpaita täynnä maitoläikkiä mietin, että elämä on sentäs aika ihmeellistä. Ja hetkittäin sen ajankin osaa pysäyttää ja ihmetellä kaikkea hyvää. Lapset ovat todella lahja.

Terv, se anonyymi eepu