Tänään Japani suree, enkä tiedä, onko soveliasta kirjoittaa tänään iloista. Ajattelen lämmöllä tuota maata ja kaikkia murhen koskettamia.
Ystävän isä sairastaa parantumattoman taudin loppumetrejä ja minun päähäni pälkähtää kysyä, mistä asioista hän vielä voi nauttia. Toivottavasti en satuta.
Greenpeace järjestää Senaatintorilla torstaina 15.3. klo 18-19 kynttilämielenilmauksen, Fukushiman uhrien muistoksi, ydinvoiman vastustamiseksi. Oulussa on avattu valokuvanäyttely "Menetetty maa". Fukushimasta otetut kuvat voi "onneksi" katsoa myös netissä. On asioita, joista voisimme jotakin ehkä oppia.
Oivallukset olisivat joskus vähintä hyvää, mitä jokin kamala voisi tarjota.
***
Mutta minun pienen perheeni maaliskuunalkuun on kuulunut paljon valoa. Tietokoneen hiiri meni rikki, enkä ole saanut kirjoitettua. Mikä on ollut harmi, sillä niin tärkeänä kuin pidän sitäkin, että harmeista, huolista, suruista, vaikeuksista, peloista ja apeuksistakin saa sanoa, haluan jättää talteen myös - no iloja, onnea.
Lainasin kirjastosta (Myla & Jon Kabat-Zinn:in kirjoittaman) kirjan "Jokapäiväiset ilonaiheet - Vanhemmuus ja tietoinen läsnäolo". Tiedän, että luen aivan liian vähän. Ekaluokkalaisetkin lukevat varmaan enemmän. Mutta tällaisen kirjan osuessa oikeaan saumaan tielleni, en tahtoisi laskea sitä käsistäni. Voisin painella peittojen alle tai jäädä sohvan nurkkaan tuntikausiksi. Sulkeutua ajatuksiini ja nauttia, että joku on kirjoittanut kuin minunkin elämääni ja ajatuksiani. Joku viisaampi.
Tiedän, että kirja on vain yhden "koulukunnan" näkökulma. Mutta joskus on ihana, kun joku "asiantuntija" pitää perhepetiä, pitkää imetystä, yövalvomisia, ajoittaista rytmeistä joustamista, tietynlaista epävarmuutta ja epätäydellisyyttä kasvatusajattelussa jne. normaaleina, jopa suotavina asioina. Olen nimittäin ollut niissäkin tilanteissa, joissa "asiantuntija" ihmettelee kysymystäni, mitäs jos en aina tiedä, mikä lapselleni kulloinkin on parhaaksi. Hänellä oli muka jokin pettämätön logiikka joka tilanteeseen ja tottakai jokaisen vanhemman tulee tietää ja se vasta lapselle haitaksi olisi, jos myöntäisi, ettei tietäisi.
Ja yksi isä kysyi kurssilla hätäpäissään, kuinka hänen sitten pitäisi toimia, jos melkein kolmivuotias tyttö tahtoo usein syliin, kun kävellään kadulla. No tietenkin ohjaajan mielestä piti laskea lapsi maahan, pitää kättä rauhallisesti olkapäällä, katsoa silmiin ja sanoa, että nyt sinä kävelet itse omilla taitavilla jaloillasi. Ja tehdä näin sitkeästi vaikka sata kertaa, ja jos yhden kerran antaa perikisi, ja kantaa lasta, alkaa sataan laskeminen heti alusta.
Isä yritti tähän vielä varovasti sanoa, että hän näkee pientä tytärtään aika vähän valveilla, kun on tehnyt pitkää työpäivää. Ja hän on ajatellut, että on ihan ihanaa, kun tytär vielä tulee sylkkyyn ja häntä jaksaa kantaa ja voi pitää lähellä.
"Niin niin, mutta kuinka kauan kuvittelet jaksavasi? Määrätietoisesti maahan vain, se on tyttäresi parhaaksi."
Kun vanhemmuus ei aina ole niin helppoa! Ei ole olemassa oikeita reseptejä jokaiseen hetkeen, mitä enemmän opit sitä vähemmän ymmärrät tietäväsi. Ja silti, ei olekaan kyse mistään tutkinnosta. Saati kilpailusta ja palkintokorokkeista. Välittäminen on hirveän tärkeää, ja sen arvostaminen, että on sattunut pääsemään mukaan seikkailuun nimeltä Kasvattaminen.
Kun esikoiseni syntyi, muistan, kuinka kirjoitin yöllä naistenklinikalla vihkoseen, johon kaikki syötöt ja vaipanvaihdot tuli kirjata, "Imetin salaa." Minulla oli sellainen pelko, etten saisi imettää, kuin silloin, kun on oikea tilanne, enkä ollut varma, oliko nyt, kun pieni vastasyntyneeni jotain äännähteli ja raotteli silmiään ja ihmetteli. Ajattelin, että varmuuden vuoksi, mutta salaa silti.
Olen onnellinen, että tein niin. Jostakin täytyy saada voida olla, kun moni muu on voinut mennä pieleen tai ei tiedä, mistä vuosien päästä tulee sanomista. Onnellinen olen myös, että terveydenhoitaja, joka tuli kotikäynnille viikon ikäistämme katsomaan, piti häntä ihanana vauvana. Ja neuvoi imettämään vaikka joka inahduksesta. Ja kun näytimme runkopatjaamme pikkukaksiomme makuuhuoneen lattialla ja paffilaatikkosänkyä ja lisäpatjaa sen vierellä, ja kerroimme, että tässä me kaikki vieretyksin nukumme, hän kehui sitä oikein ihanaksi pesäksi pienelle. Vaikken ollut itse ollenkaan varma, että näin me teemme, tämä sopii meille, en varsinkaan ennen lasta. Olin varmasti rytmien ja pinnasänkyjen ja omien lastenhuoneiden ja kauniiden kalliiden vaunujen ja ties minkä kannattaja. En tiennyt muusta, en osannut ajatella. Vaikken edes ollut kotoani saanut mitään sitovaa, yhtä ja oikeaa mallia.
Enkä vieläkään uskaltaisi julistella. Sillä se, mikä minusta tuntuu ehkä oikealta tai hyvältä tavalta, ei tarvitse tai voikaan olla sitä kaikista. Mutta kyllä minä silti olen iloinen, että olin viime keväänä töissä kuntokeskuksen lastenhoitohuoneen ohjaajana, kun yksi äiti sattumalta avautui imetyshuolestansa. Vauvansa itki ja hän tarjosi pulloa. Voivotteli, että vauva tahtoisi imeä rintaa, mutta päivähoito on pian aloitettava ja päiväkodin johtaja ja terveydenhoitaja olivat Sanoneet, että imetyksestä on vieroitettava ennen hoidon alkua. Huom. olivat sanoneet, aiheesta ei selvästikään oltu Keskusteltu. "Imetä, imetä ihmeessä vielä", minä kannustin juteltuani, kuunneltuani. Joskus on hyvä saada kuulla, että vaikka asiantuntijoita on paljon ja moneksi, oman sisäisen äänen kuuntelemista he eivät korvaisi. Myöhemmin äiti kiitteli. Hänestä näkyi, että pieni vahingossa käyty keskustelu oli muuttanut häntä ehkä iäksi. Asioita voisikin tarkastella monelta kantilta. Ja vain hän olisi oman lapsensa äiti.
Mikä myös tekee asiat mutkikkaiksi! Vanhemmuuden vaikeaksi. Ihaninta maailmassa se on minusta silti, mutta minusta ei sellaista äitiä tule, joka sanoisi vapautuneensa niin, että kasvattaminen olisi muuttunut helpoksi. Vastuu on niin suuri. Ja kun emme edes kasvata lapsia itseämme varten, omaksi iloksi ja toivoksi - he ovat omia itsejään ja heille on tarjolla ihan oma elämä elettäväksi. Sellainen, josta minä en mitään tiedä, joka ei minulle kuulu, jonka käsikirjoitusta minä en kirjoita.
On minun lahjani saada olla mukana tässä alussa. Kun he ovat pieniä ja alkuun tarvitsevat minua ihan kaikessa. Miksi heittäisin hukkaan tilaisuuteni, jota minulle ei tarjota ikuisuudeksi. Hetki hetkeltä he kulkevat kauemmaksi, sen kuuluu mennä niin, he eriytyvät vaikka olenkin AINA omieni äiti.
***
Yöllä kultani kainalossa mietin, etten voisi tuntea oloani onnellisemmaksi. Ettei tarvitsisi. Olen saanut olla vaimonsa kahdeksan vuotta ja tässä ajassa olisi voinut käydä huonommasti. Etten samaa enää haluaisi, että toivoisin etäämmäksi. Mutta olemme yhdessä ja hymyilen täydestä sydämestä. Ja pöydän äärestä katson lapsiamme, jotka istuvat vieretyksin sohvalla. Ja olen onnellinen, että heitä on kaksi. Ja että olemme saaneet heidät lahjaksi, aarteeksi, valoksi ja iloksi.
Päivissäni on paljon ja monenlaista, mutta mies, poikani, kotini, perheeni ja ystäväni pysyvät jokapäiväisinä ilonaiheinani.
Tänään vietetään maailmanlaajuista Earth Hour:ia klo20.30-21.30. Meidän perhe on mukana neljättä kertaa, tutkin blogista. Kuopus oli pieni ekalla kerralla (näkyy kuvassa) ja esikoinen nelivuotias, kuten kuopus tänä vuonna. Perinteisesti ollaan leivottu kakku ja syöty sitä ja muuta iltapalaa kynttilänvalossa. Me sammutamme paitsi valot tunniksi, myös telkkarin, tietokoneen, uunin, hellan, vedenkeittimen, levysoittimen...
