Nyt ja men-nyt

Sen lisäksi, että meillä on nyt, meillä on mennyt.
Minulla on aivan varmasti kultainen maalipurkki mielenlokerikoissa, sillä minä elän miltei takakenossa, mutten silti muistele, edes muista, huonoja, pahoja. Eletyt päivät ovat minulle pitkälti voima, eivät taakka.

Aina ei kuitenkaan paista, kuten jo tullut todettua. Tavaran hankkiminen on ehkä huonoa valohoitoa, mutta harrastin sitä kuitenkin viime perjantaina, kun osuin Fidalle etsimään tonttupukuja ja kaiken saikin ostaa puolella hinnalla. Tuon Kotiliedenkin ostin 10 sentillä onneksi, sillä sen pääkirjoitus antoi ajattelemiseneihetta loppuiäksi: Suomessa jää joka viikko viisi alle 30-vuotiasta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia. 2000, vuodessa.

Kaikki, jotka vielä roikumme mukana, voimia. Ja kuinka auttaa muita?
Tämä on työnalla.
***
Sain haasteen Maijjalta, kertoa kahdeksan asiaa, joita muut eivät vielä tiedä minusta.

Joskus on kai paikallaan ajatella jotakin ihan muuta.
Äiti ja isi, tämä ei ole nyt blogini ylevintä luettavaa ehkä teistä, kiitos ja anteeksi. Sillä nyt kerron kahdeksan asiaa menneistä "miehistäni", joita ei oikeastaan ole muka lainkaan, tai niin ainakin ajattelin silloin parikymmpisenä, että ei minulla ikinä ketään.

Nyt tiedän, että minullakin riittää vähissäkin muisteltavaa lopuksi ikää. Kuka senkin kertoisi kaikille parikymppisille surkuttelijoille, joille ei muka koskaan tapahdu mitään. Vähempikin riitää.

1. Olen suudellut pitkään kahta nuoruuteni tärkeää poikaa/miestä saman tunnin sisällä, ilman että toinen tietenkään tiesi toisesta, tai että se olisi minusta tuntunut miltään muulta kuin luontevalta ja ihanalta. Ravintola Pikkuparlamentti oli auki viimeistä yötä. Toinen saattoi minut ovelle ja tovin päästä toinen haki tanssille...

2. Minut on jätetty (ei kumpikaan edellämainituista) klassisella repliikillä: "Miten sopeutuisit ajatukseen, ettei minulla nyt ole sinulle aikaa?" Vastasin varmasti jotain, että ei kai siinä mitään.
Harmittelin sitten varmaan seuraavat viitisen vuotta, että miksi en vastannut, että helvetin huonosti. Ehkä menee sellaiset kuusi vuotta ja uusi rakastuminen, kunnes pääsen yli. Muistan aina sen kepeän hypyn, jolla poika/mies oma mielensä keventyneenä hypähti meidän ulko-oven edessä olevalta betoniportaalta. Ja minä suljin oven ja vasta sitten itkin pääni kuiviin eteisen lattialla.

3. Olen suudellut kilttinä tyttönä erästä urheilutoimittajaa korvanlehteen, kun en kehdannut sanoa, että oikeasti haluaisin jo olla yksin kotona, enkä tässä sinisessä autossa, vaikka kiva olikin saada kyyti kotiin ravintolasta. Vain yhteen kohtaan sai osua, viereinen tuntui kuulemma aivan kammottavalta, mutta se oikea paremmalta kuin moni muu asia maailmassa.

4. Lähes aina käy mielessä tuo korva-asia, kun kuulen hänen äänensä telkkarissa. Ja se, kuinka hän soitti ja pyysi minua ostamaan huonekaluja kanssaan kotiinsa. Jotta niistä tulisi minullekin mieluisia. Tätä puhelua hän katui, kun sanoin, etten halua edes alkaa seurustella. Hänen olisi kuulemma pitänyt ymmärtää, ettei kaksosta saa liian nopeasti kahlita. Minä en mitään muuta olisi halunnutkaan, kuin sitoutua, mutten hänen, vaan jonkun Juurioikean kanssa.

5. Muka kiltti olin kai silloinkin, kun ulkomailla opiskellessani eräs austraalialainen mies tahtoi seurustella kanssani. Oli toki kivaa kuulla, olevansa kaunis ja muuta sellaista, jota ei koskaan kuule keneltäkään, mutta rakastunut en ollut pätkääkään. Hän puhutteli minua tyttöystävänä, minä häntä etunimellä. Enkä kauaa silläkään...
Ei hänkään kyllä varsinaisesti juuri minua tainnut ihailla. Pysyvän oleskeluluvan halusi ja sai sen menemällä naimisiin Lontoossa. Lähetti minullekin sähköpostia ja kertoi, että me eurooppalaiset emme itse tajua, kuina jumissa on vaikkapa Austraaliassa. Että kun on taskussa eurooppalaiset paperit on niin moni maa avoinna.

6. Olen ollut lähetystyöntekijäviisumilla töissä Euroopan ulkopuolella.

7. Kun mummini kuoli, sain onneksi tulla käymään Suomessa. Soitin vanhalle luokkakaverilleni (toinen kohdan 1 pojista)ja pyysin häntä käymään kanssani kaljalla. Sen jälkeen suutelimme joka kerran kun tapasimme, muttei koskaan puhuttukaan seurustelusta. En muista, koska tapasimme viimeisen kerran niissä merkeissä (siis ei Niissä, vaan ylipäänsä, ennen tätä nykyistä miestä) mutta muistan, kuinka tapasimme ratikkapysäkillä sattumalta, kun esikoinen oli jo olemassa. Kun hän hymyili, mietin, että hassua, etten koskaan tiennyt suutelevani häntä viimeisen kerran, niin vain kävi.

8. Luulin muistavani kaikkien miesten nimet tietenkin aina, mutta niin vain on käynyt, että joistakin muistan vain ystävien kesken keksityt lempinimet. Kuten Vappu-badding. Veljeni oli koostanut minulle minidiscillisen valikoituja biisejä, aistien ehkä, etten haluaisi tämän(kään) jätkän matkassa kulkea paria tapaamista enempää. Kun VB oli yksiössäni kylässä, muinanaisina soittelin levyä ja hän alkoi ihmetellä, että onpa osuvia lauluja ja yritänkö ehkä jotakin sanoa. Ei sitten tavattu enää, vaikka hän olikin varma, että yhteiset naurunaiheet olisivat parempi merkki onnellisesta tulevaisuudesta, kuin pyörivät sukat, joita minulla oli siihen aikaan tapana odotella vinkkinä oikeasta.

***
Se vielä, että elämä on kohdellut minua hyvin. Olen ollut lukuisia kertoja tilanteissa, joissa olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Muttei ole käynyt.

Ja kulta. Minä rakastan sinua juuri nyt. Ja sinä olet se, jonka avulla unohdin, että minulla ylipäänsä olisi jotakin ylipäästävää ja sukkiakin olen sen jälkeen joutunut kaksin käsin pitelemään.

(Ja sekin vielä, että olen Rajamäen Rykmentti-blogin Sarin kanssa niin samaa mieltä siitä, että auringonvalo marraskuussa saa sotkuisenkin kodin näyttämään hauskemmalta, kun valo leikkii sotkuissa. )

Etsin valot

Hei. Tiedän, että sinun hätäsi on minua suurempi. Anteeksi, kun valitan omista pienistä suruistani. En toki tahtoisi. Haluaisin älytä, kuinka hyvin minulla on.
Joskus vain käy niin, että tuntee olevansa liian väsynyt näkemään.

Ja nyt on käynyt niin.
Mutta sinunkin vuoksesi sanon itselleni, että kyllä tämä tästä.
Koitan elää itse, niin kuin toisia opetan.

Seuraavaksi menen kuopuksen kanssa pelaamaan pelin, jonka hän on meille itse tehnyt.
Kohta haemme esikoisen ja illalla saunassa heitämme lämpimät löylyt.

Hengitellen tätä päivää, sillä meillä on vain nyt.

Puhki

Kun jokin arvokas ja tärkeä on rikki, se tulee korjata. Vaiva on sen arvoista. Jos ei itse osaa, tulee etsiä apua. Jos ei jaksa, paikataan vähän ja yritetään selvitä, sillä mitä on jäljellä.

Orgaaniset asiat saattavat korjaantua ajan kanssa itsestään, vaikka puun katkenneen oksan tilalle kasvaa uusi. Mutta ihmisen katkenneeseen jalkaan tarvitaan kyllä kipsi...

Kuopus jäi itkien kerhoon. Sellaista ei ole tapahtunut koskaan. Ei päiväkodissakaan. Hän vaistoaa, että minulla on huolia. Eikä ihme, olen ollut kotona itkuinen, väsynyt ja poissaoleva. Herkästi kiukustuva. Voi kulta.

Yritän siivota. Laitan musiikiksi jotakin kieltä, jota en ymmärrä, sillä aina ei jaksa olla minkään koskettama. Varsinkaan, jos ei jaksa vain istua vollottamassa.

Moni asia on ihan hyvin. Pidin eilisestä illasta. Olen onnellinen monesta, kuten veljestä ja siskosta.

Aina ei paista

Kävi taas niin, että itkin puhelin kädessäni sohvalla ja tunsin, kuinka kaikki voimat ja veri pakenevat raajoista. Tunsin halun luhistua, sillä en osaa olla, saati toimia. Huoli vyörähti niin suureksi varjoksi, että kuinka enää ikinä loistaisi.

Kaikki ne kauniit rakkauslaulut, joita maailmaan on kirjoitettu. Koskettavat sanat, joita kyynelsilmin herkistyen on esitetty. Niille kaikille on vastineeksi olemassa kappale, joka kertoo erosta, surusta, pettymyksestä, särkyneestä sydämestä, pieleen menneestä lemmestä. Luulen, että niin ihanaa kuin rakkaus onkin, epätoivosta ja karikoista on runoja, lauluja, tauluja, näytelmiä, kirjoja ja muita tekstejä paljon enemmän. Haparoinnista, etsinnästä, erheistä. Onko niin. Sillä rakkaudessa joutuu pettymään usein monta kertaa, kunnes loksahtaa. Eikä kaikilla se epäonni pääty silloinkaan, vaan rakkaus, jonka ajatteli ikuiseksi, saattaa päättyä hiipuen tai äkisti.

Silti jokaisella on joku, jonka vuoksi toivon, että selviytyisi, selvittäisi, selviäisi. Silloinkin, kun tuntee itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Muuttuu vain suuremmaksi murheeksi, pohjatonkin suru, jos se leviää taudiksi. Niihin, jotka toivovat osaavansa olla avuksi. Haluaisivat tulla olkapääksi. Luulivat olevansa olemassa toiselle edes pienesti, vaikkei kukaan tai mikään menetettyä rakkautta juuri sillä hetkellä paikkaisi.

Äiti, isä, isovanhempi, sisko, veli, lapsi, ystävä, kaveri, naapuri. Kummilapsi, kaima, ikivanha luokkatoveri. Koira, kissa, hamsteri. Lähikaupan myyjä, opettaja, kollega, hoitaja. Joku jossakin ihan lähellä tai tosi kaukana. Äiti Amma tai kiertävä taiteilija.

Joku huomaisi, jos toinen luovuttaisi. Joku surisi, kenties sekoaisi, jos toinen ei sittenkään jaksaisi. Miten kiitollinen olisi, jos tästäkin päästäisiin yli, tultaisiin vahvemmiksi.

Ei kyynisiksi, ikisynkiksi, katkeriksi, pelokkaiksi. Ihan vain elämän heittelemiksi tavallisiksi voi päätyä, pieniksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joita parantaa aika ja kenties etäisyys. Sen huomaaminen, että jollekin toiselle on arvokas ja korvaamatonkin, myös silloin, kun on surullinen, masentunut, vaikka sairaskin. Joku haluaa uskoa, että vielä nousee hänkin, ja löytyy uudestaan hymykin.

Aurinko ei aina paista.
Voimia ja valoa jaksaa mustaa ja harmaata.
Minä ajattelen sinua.

Jälkilisäys: Tämän päivän biisinä tämä.

Sateenkaarten viesti

Tänään luin Greenpeacen tiedotteesta, että heidän tutkimus-/tiedotus-/suorantoiminnanaluksensa nimi "Rainbow Warrior", on peräisin Cree-intiaanien ennustuksesta, jonka mukaan "Tulee aika, jolloin ihmisten ahneus tekee maailman sairaaksi ja eläimet ja kasvit alkavat kuolla." Silloin sateenkaarelta laskeutuu myyttinen soturijoukko, joka kerää eri puolilta maailmaa ihmisiä pelastamaan planeettamme.

Sateenkaarelta tulleet joukot ovat huhuilleet jo niin kauan. Joko mentäisiin mukaan, oikeasti?

Inkkari(t)rannalla

Otsikko toimii kahtena. Olemme alkaneet kutsua yhtä tuttua retkipaikkaamme inkkarirannaksi, sillä olemme olleet siellä inkkaripäähineissä nyt pari kertaa. Tänään sinne oli kaksi muuta inkkaria unohtanut omat päähineensä. Ihan totta, pystyin kevyesti kuvittelemaan, että he ovat vain käymässä jossakin, vaikka tiesin vallan hyvin, että minähän se otin päähineet repusta. Toteemipaalunkin näin, tai oikeastaan monta. Ja me istuimme kuopuksen kanssa kivelle ja soudimme puunrunko airona ulapalle. Paistoimme leikisti makkaraa nuotiolla. Teetä joimme oikeasti ja riisikakutkin minulla oli meille herkuksi.
***
Minä ja inkkaripäähineet olemme paikallisen kauppakeskuksen myyjäisissä joulukuun yhdestoista. Jokainen sulkapanta on erilainen, mutta väriä on kaikissa ja tuo muistutus vanehmmille, että "jokaisen lapsen täytyy saada olla myös villi ja vapaa."

(Minulla oli tänään vain kaksi sulkapantaa mukana, siltä varalta, että onnistun tärviöimään ne ulkona kuvatessa, jäisi sentään edes kuusi valmista.)

Useammin ulos

Olen ollut koko viikonlopun sisällä. Enimmäkseen sohvalla peiton alla. Lukenut kirjaa ja koittanut torkkua takaisin tunnit, jotka yöllä yskien tulee valvottua. Vaikuttunut lukemasta, vaikka se on silkkaa itsestäänselvyyttä ja tuttua juttua. Mutta jonnekin se unohtuu arjessa. Fakta, että lapset ovat nykyään liian vähän ulkona. Kuinka paljon itse olin lapsena, millaista silloin oli, mikä kaikki on mahtanutkaan vuosien varrella muuttua. Luonnossa leikityistä leikeistä jää useimmille positiivisia muistijälkiä. Majanrakentamisista, mielikuvitusmaailmoista, eväsretkistä ja seikkaiuista. Luokissa oli kolmekymmentä lasta ja yksi opettaja ja selvisimme ihan hyvin elossa.

Nyt kuhisee ja kihisee kaikkialla. Ryhmät ovat liian suuria, vaikka niissä olisi vain kymmenen lasta ja koulunkäyntiavustajia tarvittaisiin jokaisella luokalla. Voisiko näillä asioilla olla jokin yhteys toistensa kanssa?

Ompelin joulumyyjäispöytääni myyntiin kahdeksan inkkaripäähinettä. Niihin tulee kylkiäisiksi viesti, "sillä jokaisen lapsen täytyisi saada olla myös villi ja vapaa."

UGH!

Päivitys

Tiedän, että jotkut unelmat tulee riisua, sillä niistä ei tule totta. Pitää rakentaa uusia haaveita. Välillä se tuntuu hirvittävän vaikealta. Epärealistiset toiveet ovat niin tiukassa, että niitä täytyisi kiskoa. Ja niistä tykkää niin kovasti, ettei siihen ole voimia. Silti jyskää, että niin täytyy tehdä, jotta voi kasvaa jotakin muuta, uutta.
***
Joskus silloin tuntuisi olevan eniten sanottavaa, kun ei saa ääntä ollenkaan.
***
Tänään päivällä selasin kirjastossa lehden, ja siinä sanottiin, että lapsen lukutaitoa voi ruokkia kirjoittamalla hänelle lappusia. Illalla istuin sohvalla esikoisen kanssa ja pyysin kynän ja paperia. Kirjoitin hänestä kauniita asioita ja kiitin tästä päivästä, joka oli ihana, vaikka olen kipeä. Miksi en ole aiemmin tajunnut tällaista? Minä kun vielä pidän niin kovasti kirjeiden kirjoittamisesta. Näin, kuinka hän hymyili - varmasti siksikin, että osasi lukea. Mutta myös, sillä ei voi tuntua pahalta, jos joku kirjoittaa, että on hänelle rakas aina.
***
"Voi parane pian, minä hankin sinulle sijaisen!" Kuinka hyvältä tällainen viesti voi tuntua, kun kärvistelee sen ajatuksen kanssa, pitäisikö jaksaa vain lyhyt työpäivä vai olisiko viisaampaa pysyä poissa. Luvan kanssa siis peiton alle ja käteen hyvää lukemista. Ulkonakin on hyvä, hiljaisuudessa, murujen kanssa.
***
Hyvää perjantaita ja viikonloppua. Marraskuu, kutsuu päivittämään, käpertymään, näkemään hyvän. Puiden oksissa syvällä suojissa jo uudet silmut, odottamassa uutta lämpöä ja valoa.

Hän on neljä

Syntymäpäivä, syntymän päivä. Voin käpertyä muistelemaan, kuinka yö oli myrskyinen ja äitini tuli esikoisen seuraksi kun lähdimme häntä hakemaan. Kuinka nopeaa ja erilaista kaikki olikaan ja kuinka sain syliini hänet ensimmäistä kertaa ihan kokonaan. Kaikilta unohtui hetkeksi edes kertoa, onko hän tyttö tai poikakaan, kun viimehetket menivät niin vauhdilla emmekä tiennet onko hän ihan turvassakaan.

Tai sitten voin huutta kiukkuisena kurkku suorana, että laita nyt ne housut jalkaan, jos meinaat haluta sen pakettisi sieltä postista! Mies on kertonut, kuinka mahdoton hän on, nelivuotiaamme, mutta minä aina sanon, ettei hän vielä, odotetaan kun ovat teini-ikäisiä. Siinä minä kuitenkin nään, kuinka jäärä. Ei tahdo riisua ei pukea ei pissata ei haukata leivänpalasta. Haluaa palvelua, maitoa, olla jo ulkona, jäädä kotiin, lukea kirjan ja juhlia kyllä vieraiden kanssa, muttei kerätä leluja, askartelutavaroita, eikä muutenkaan siivota. Tarjoiluakin saa olla, muttei jaksa laittaa vaatteita, sillä "sinun pitää auttaa minua!"

Voi ***kuusitoista. Laitan miehelle viestin, että tämä on surkein synttäripäivä ikinä. Ei siksi, että hän olisi läpeensä kurja, siis ihana lapseni, vaan siksi, että miksi minä aina tai ainakin liian usein menetän hermoni. Minä olen aikuinen, hän vielä se pieni ja lapsonen.

Julkisilla paikoilla en karju lapsilleni. Mutta nyt en lepy kauppamatkallekaan, sitten kun sinne vihdoin päästään kulkemaan. Olen vaiti ja tunnen kuinka he tietävät sen, äiti on vieläkin kiukkuinen. Muistan, kuinka psykologi sanoi kerran, että olen epäreilu, jos en lepy, kun lapset leppyvät. Tiedän, että teen väärin kun tuhlaan tärkeää päivää mökötykseen. Paljon kivempi olisi itsenikin, jos pysähtyisin ja sopisin. Heti, eikä vasta ajan päästä. En tahto väkisin muuttua hyväntuuliseksi, vaikka tiedän, että minun jo kuuluisi. Kaikilla tunteilla on lupa tulla, mutta harmit pitäisi tarpeeksi nopeasti myös huuhtoa, sillä ne harvoin ovat niitä rakentavimpia kaikista.

Vasta kotona, kun alan leipoa kakkua. Ajattelen, tämä ei ollut se tapa, jolla ihanan aamun tuli jatkua. Pyydän pojat viereeni ja alamme kuin alusta. Sanon, että rakastan, mutta harmittaa, kun tulee kiukuttelua, voinko sanoa turhasta.

Ja niin kuin hän oli odottanut juhlapäiväänsä. Talvesta saakka varmaankin, siitä, kun viimeksi juhlittiin isoveljeä. Kun minä ihastelin kesää ja kevättä, hän sanoi, että kivaa kun tulee syksy ja minä täytän neljä.

Kuinka hän edellisenä iltana kihisi jännityksestä. Mietti, miltä se tuntuu, kun muuttuu kolmosesta neloseksi. Pieni kultani.

Onneksi voin ajatella niinkin, että hänen päiväänsä mahtui paljon hyvääkin. Ja äidin hymyjäkin ja kauniita sanoja ja ihan aitoa iloa siitä, että tämä perhe on olemassa ja tällaiset lapset tässä talossa. Söimme kakkua, jossa oli ne mansikat, jotka poimimme kesällä kerran omalta palstalta. Herkkua, muistoja. Ehkä tämäkin päivä tällaisenakin oli sitä mitä hän oli odottanutkin.

Ja vielä minä käperryn ja muistelen. Ei tarvitse kysyä lupaa keneltäkään, saanko. Kuinka vietimme odotuksen viimeiset päivät kuinka ensimmäiset yhteiset. Kuinka maa oli valkoinen kun tulimme kotiin ja kaikki oli toisin kuin aiemmin, vaikka yksi lapsi meillä oli jo ollutkin.

Rakastan sinua pieni nelivuotias kultani. Onnea koko vuoteesi. Olet rakas juuri noine kaikkinesi. Annetaan elämän kuitenkin hioa vielä meitä kumpaakin, vaikka epätäydellisinäkin olemme tarpeeksi. Tänään sinua juhlitaan kerhossasi. Sait viedä keksipaketin jaettavaksi. Kuulet vielä monta kertaa paljon onnea vaan ja saat puhaltaa kynttilöitäsi. Päiviemme sankari. Kiitos, kun saimme sinut perheemme kuopukseksi.